Kevätaurinko paljastaa tahrat ikkunoissa, sormenjäljet ovissa ja ahneuden raadollisuuden kasvuyrityksen työntekijältä vaaditun pelikirjan agendalla. Yhtäkkiä siinä kirkkaassa valossa kuuntelet ja katselet pomojasi uusin silmin. Siihen asti huolella ja tarkasti varjelemasi arvojen yhteneväisyys alkaa huojua. No tätä minä epäilin jo useampi vuosi sitten, Että ei minusta kuitenkaan ole tähän, mutta kun kävin kaiken arvotarinan lävitse, en löytänyt kuitenkaan niin punaista lankaa, että se olisi minut ihan liian kauaksi siitä vienyt. Niinpä jatkoin. Jokaisen kuukauden olen yrittänyt tsempata tätä yhä kapeammaksi käyvää tietä. Vaikka tiedän, että se päättyy, niin katsotaan rauhassa minne. Silti en pidä kevätauringon kirkkaudessa näkemästäni. Kun katson peiliin, minua väsyttää. Hyvin paljon. Eli suomeksi sanottuna, olen vaan jatkanut hiihtämistä, vaikka voidekin on väärä ja tekniikka ei meinaa toimia.

Noo, se pitää muistaa, että on jo huhtikuu. Kyllä tässä vaiheessa vuotta ollaan jo väsyneitä vaikka olisi yritetty olla miten ketteriä. Jos jaksan kesään, asia ratkeaa varmasti puolestani. Jäänkö tänne yhä pyörimään tällä hetkellä jokseenkin turhauttavalta tuntuvaa  ympyrää ja vai joko sen ympyrän pysäyttää potkut.  Sen tiesin, että tämä ei ole minun eläketyöpaikka, mutta sitä en, että nämä viimeiset vuodet ovat näin raskaita, kun haaveet kaatuu vaikka muuta haluaisi.  Miksiköhän minä olen aina ollut kohtuu tahmea paikan vaihtaja? Nyt kyllä asetan tavoitteeksi edes yhden muuvin tekemisen tällä viikolla siihen suuntaan, että ensi syksy olisi toisenlainen.