On taas perjantai. Töissä on käyty muutosneuvotteluita ja minä olen yhä veneessä. Ei pakettia ei. Toisaalta sehän olisikin ollut kuin pissaisi housuun. Vuoden se olisi lämmittänyt ja sen jälkeen ei. Elämä ilman jatkuvia haasteita olisi tylsää. Ja ei minusta ehkä irtoa yrittäjää. Ja työnhakijana olen liian kokenut työntekijä että minä kiinnostaisin suurimpaa osaa työnantajia. Niin ne ainakin sanovat.

Olen luumuillut etätöissä näiden neuvotteluiden ajan. Minua on pelottanut, että minä paljastan kaikille, että olen odottanut sitä hetkeä, jolloin tämä kohta organisaatiosta laitetaan uusiksi. Minä itse tekisin sen. Heti. Sitä ei tehty nyt muutosneuvotteluiden avulla, mutta se tapahtuu kyllä.

Vuosi oli pitkä ja minua stressasi aivan uudella tavalla monesti. Tuntui että ideani ehtyvät, että minä uppoan ja se tuntui särkynä. Tätä vuotta väritti onnistumisten puute. Ja mikä pahinta, se koskee vain minua ja muutamaa muuta samaa tehtävää hoitavaa. Muilla onneksi menee lujaa. Toisaalta se on ikävä kontrasti, joka käy itsetunnolle.

Lopulta minä siis jäin henkiin yrityksemme työntekijärekisteriin. Ja tietenkin olen elossa omassa elämässäni. Mutta on todella paljon tehtävää, että olen tuota ensimmäistä yhä vuoden päästä. Isäpuoleni sanoisi että Herran haltuun, älä suotta stressaa. Mutta minusta tuntuu siltä, että olen vastuussa itse siitä mitä teen. Että jos työ ei nyt suju minun täytyy nostaa käsi ylös ja kertoa muille, että sille täytyis tehdä jotain. Minä en ole se, joka käy vuosi töissä tekemättä mitään järkevää. Minä olen minä. Uskollinen itselleni aina loppuun saakka.