Elämä on tuntunut viime aikoina hyvin todelliselta ja uhkaavalta. Luonto pauhaa, kuumentaa ja koettelee Keski-Euroopassa ja täältä Suomesta käsin sitä seuraa kuin monia muitakin katastrofeja, joita tässä viime aikoina on totisesti riittänyt. Mietin olenko minä muuttunut, ovatko aistini jotenkin herkistyneet seuraamaan uhkakuvia? 

Elän yhä sellaista "katsotaan nyt, miten tämä menee"-vaihetta töissä. Tuntuu, että asiat ehkä kantavat, ehkä eivät. Ja hengitystä pidättäen luen lehdistä konkurssi-ilmoituksia. Tiedän, että kaikella on domino-vaikutus kaikkeen. Siksi maailmani on jotenkin synkkä.

Asioista, joille ei voi mitään, ei kannattaisi murhetta kantaa. Silti ne saattavat saada taivaalle pilviä ja epäilyttävän odottavan mielialan. Tuntuu, että räpiköin vedessä kuin taitamaton sorsanpoika. Vähän sinne ja taas tänne. Toisaalta tunnen iloa niista asioista, mitä saan tehdä, toisaalta pelkään, että en saa tarpeeksi recordia aikaiseksi, jotta minut kannattaisi pitää. Ainahan se on niin, että pomo päättää, kuka lähtee ja kuka jää. Ei tässä ole mitään uutta. On keskiviikko. Selvitä ajatukset ja katso kaikki vielä kertaalleen lävitse, jossain on se mahdollisuus, jota et ole vielä huomannut. Olisi se vaan niin hyvä, kun saisi tässä jatkaa. Että saisi tämän taas lentoon. 

Huomenna menen työpisteelle konttorille ja imen taas muista voimaa ja realismia. Etätyöt ja hallusinaatiot saavat tältä erää riittää. Väsyttää tämä pelkääminen.