Se on totta, että keho muistaa menneet. Menneet talven ekat lumipyryt, lapsen innon, lumiukot ja ehkä sen onnettomuuden, jolloin kesärenkailla yritin suhata renkaiden vaihtoon vaikka koko päivän oli pyryttänyt. Mutta minä jäin henkiin. Ja siitäkin talvesta on jo ehkä 18 vuotta. Nyt sitä siis tulee, lunta tupaan.

Täällä työpaikalla ison pomon vaihdos aiheutti aivan jotain muuta, kuin mitä ennakoin. Olin haastatteluun miettinyt kaikki vaihtoehdot, millä voisin jatkaa uraani hyödyllisenä työntekijänä. Vaan en sitä yhtä minkä hän kysyi. Mitä haluaisit tehdä? Yllättävään kysymykseen löysin yllättävän vastauksen, yrittää vielä. Perisyntini. Yrittää vielä kerran. Parisuhteessa, asiakkaan kanssa tai missä vaan. Jos ei siis parempaakaan vaihtoehtoa ole mielestäni ilmassa. Niinpä jäin tähän kellumaan ja odottamaan, mitä tapahtuu. Siitä olimme yhtä mieltä, että töitä ei riitä kaikille. 

Miksi näitä mietin, johtuu tänään olevasta oman pomon kehityskeskustelusta. Olen jotenkin oudossa limbossa, koska en vieläkään pystynyt päästämään irti. Kuinka paljon helpompi olisikin nyt keskustella siitä, mihin siirryn vai siirrynkö ulos. Paitsi, että kukaan ei itseasiassa tiedä, vaikka keskustelisimmekin juuri siitä. Eihän täällä lumipyryssä näe edes omiin unelmiinsa.

Mutta minä olen selvinnyt hengissä myös siitä, irtisanomisesta kesken matkan. Se oli puoli vuotta ennen tuota onnettomuutta. Siksi kai minua ei pelota sekään. Se on vaan uusi päivä, jolloin olet äkkiä vapaa kaikesta, mikä sinua aikaisemmin velvoitti. Makaat siinä aamulla sängyllä ja mietit mitä tänään. Vieläkö ne ottaisi näin vanhaa kursseille. Ehkä opiskeluun pitäisi käyttää säästöjä. Luulen kuitenkin, että selviäisin ihan hyvin.

Loppuyhteenvetona, oloni on kevyt. Olen vastannut rehellisesti ja silloin olen oikealla tiellä. Olen selvinnyt on 57 talvesta, ehkä tästäkin. Kysehän on oikeista jalkineista, vaatetuksesta ja siitä, että huomaa nauttia erilaisista asioista. Ja sytyttää  valon, tähän ehkä sopisi kynttilät. Ihanaa viikkoa!