Yhtäkkiä huomaan, että veneestä nousee pois muita ja yhä vaan minä soudan täällä. Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen veneen vanhin soutaja virkaiällä mitattuna. Se tuntuu mielenkiintoiselta. Enkö minä vaan saanut ajoissa aikaiseksi nousta pois vai kuuluuko minun ollakin täällä? Auttoiko Mentori minua saamaan perspektiiviä ja tajuamaan, että pois lähtöä täytyy harjoitella, tehdä kokeita, protoja, että ei tee virhettä vaan sen vuoksi, että nyt uuvuttaa? Tajusinko minä näitä protoja pohtiessani, että ei ole minulle parempaa paikkaa? Että minun liekkini, innostus, syntyy yhtä hyvin tässä veneessä kuin muualla. Vai oliko se tietoisuus yhä lyhenevästä elämän polusta ja siitä, että elämäni tärkeimmät asiat ja tärkeimmät ihmiset ovat meillä kotona vapaa-ajassa. Niin tai näin. Olen hämmästynyt. Olin alkanut valmistautua muuhun.

Tuli taas myös talvi, kireä pakkanen paukkuu ja iltalenkillä maailma on pimeä, mutta kaunis. Kitisen miehelleni, että miten se nyt taas tuli. Elämänpyörä on ärsyttämän nopea pyörimään. Vanhus vierelläni sanoo, että hän ei huolehdi turhia, kyllä kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Aloin kuunnella häntäkin tarkemmin. Voihan sitä suunnitella ja pohtia, väsyä ja levätä, kuvitella itsestään jotain vielä suurta ja sitten, sen protoa hahmotellessaan ymmärtää, että ei halua. Voi tähyillä täältä ensi vuoteen ja tietää varmasti, että tulee taas uupumaan tietyissä sykleissä ja ehkä päättää, että siihen hetkeen tulee panostaa tarkkaa priorisointia, että pääsee taas yli tipahtamatta veneestä. Kun nyt kerran jäi. Tämä kamala Korona-aika avaa silmiä. Joku toinen haluaa jotain muuta, lähtee sitä kohti. Minulla on yhä airot käsissä ja tunne, että tiedän suunnan. Vaikka en ole varma jaksanko, niin ainakin sain luvan tehdä tätä työtä omalla tavallani. Vaikka kyllä uuden oppiminen virkistää eniten, tälläkin viikolla siihen on mahdollisuus.   

Tärkeintä minusta on se, että ikäänkuin koen tehneeni päätöksen. Se on hyvä tunne.