Vuoden vaihteen muutokset lähenevät. Ilmassa on jännitystä ja tuskaa. En luota mihinkään. En edes itseeni.

Jos minä istun ihan hiljaa ja kuuntelen, lähelläni väijyy varjo, joka sanoo, sinä et halua tätä enää. Sinä et jaksa kehittyä, et muuttua, et myydä tätä ratkaisua. Sinä et halua nousta aikaisemmin aamulla ja kiirehtiä yhtään mihinkään autolla tai junalla. Taistella taas näistä samoista asioista. Työelämäsi 8 viimeistä vuotta sinä haluat jotain aivan muuta.

Sitten tunnen selkärankani, jonka ompelija kehui olevan hyvin suoran. Suoraan sisältäni kuulen itseni sanovan, mutta kuuntele näitä kaikkia muita. Eihän kenelläkään ole kivaa, vaan kaikki voihkivat jotain.  Epäinhimillisiä työoloja, huonoa palkkaa, arvostuksen puutetta ja ilkeää puhetta. Taistelevat itsensä kanssa päivittäin, että he jaksavat. Tämä minun työni on kuitenkin 75% helppoa ja kevyttä, lopun jaksaa, kun on pakko. 8 vuotta on todella, siis todella lyhyt aika, et ehdi löytää parempaa tilalle. Olet myöhässä joka tapauksessa, jollet sitten pääse talon sisällä katselemaan uusia asioita. Nyt mennään siihen uuteen vuoteen ja työnkuvaan. Nautitaan jokaisesta hetkestä, josta voi. Lopun hoitaa kyllä kohtalo. Sitä joko pärjää ja saa jatkaa tai ei pärjää ja työnantaja miettii mitä haluaa kanssani tehdä. 

Maanantai. Tämän viikon tavoite on löytää työnilo. Ottaa sitä kädestä kiinni ja alkaa elää hitaammin, sitä jatkuvasti ajatellen. Niin, että näen kunnolla, miten onnekas minä olen, että saan mahdollisuuden yrittää tehdä 8 seuraavaa vuotta tätä. Mikä suunnaton onnenpotku perseeseeni tömähti kutakuinkin 17 vuotta sitten. 

Minä vaan tunnen itseni ja rajani. Minä pelkään, etten suoriudu. Häpeän, etten oivalla asioita silloin kun pitäisi. Mutta rauha. Minulle on annettu mahdollisuus ja minähän siis saan sen käyttää. Olisihan minut voitu siirtää sivuun jo nyt. Ei siis luovuteta.