Tilanteet eskaloituvat niin nopeasti, että jämähdän paikalleni katsomaan kuin suolapatsas ja hartiani kiristyvät kipeiksi möykyiksi. Tunnen miten harmistus puristaa rintaani ja arvaan, että nyt on se hetki, josta minä en vaan sitten selvinnytkään enään eteenpäin. Olen valvonut asian takia nyt jo viikon, ihan joka yö monta tuntia. Hikoillut ja nukahtanut levottomaan uneen ollakseni aamusta töppyräinen ja epävarma. Kaikki aikasempi epävarmuus tai epätoivo on leikkiä tähän verrattuna. Tälläkertaa se olen minä, joka on mokannut ja lisäksi varmaan lähdössä. 
Joinakin öinä olen keksinyt suunnitelmia, todennut, että näillä mennään. Aamusta tarkistanut ne tietokoneella ja todennut läpimädiksi ideoiksi, juuri sellaisiksi kuin miksi tunnen itsenikin. Joinakin öinä olen piehtaroinut itsesäälissä ja uhriutunut, kunnes päähäni on alkanut taas virrata uusia suunnitelmia. Minulla on yhä tunne, että aina on oltava jotain tehtävissä. Ja samaan aikaan hartiani eivät enää jaksaisi kantaa tätä taakkaa ja niitä särkee niin kovasti. Jokapuolelta tulvivat suunnitelmat pitävät minut öisin hereillä. Minusta tuntuu, että saatan tulla hulluksi, koska en saa otetta tästä epätoivoisesta vellomisesta.
Meillä on kehitetty kaikenlaisia palveluita tarvitsijoille, stressaantuneille, ahdistuneille ja alisuoriutujille. Olisiko minun aika kokeilla? Mutta minulla on samanlainen olo, kuin silloin kun erosin pitkän pitkästä parisuhteestani. Minä en halua muuttua, en enää kehittyä, en oikein edes tiedä haluanko selviytyäkään sillä minä haluan vaan hengittää vapaasti ja katsella maailmaa uusin silmin.  Miten tässä nyt näin kävi?

Epäilen, että olen vaan ollut liian kauan samassa työssä ja nyt se hyökyy yli. Nyt minä tosiaankin lähden etsimään sitä seuraavaa. Jospa se yhä tulee, jos sille vaan antaa mahdollisuuden. Koska minä jokatapauksessa olen uneton ja otan vastaan ideoita, antaa niitä tulla oikein kunnolla.