Kaksi päivää ennen kevään suurta leikkausta koen paniikkia ja stressiä. Minua pelottaa, että työmaailma pyörii paremmin ilman minua. Noin kaksi vuotta sitten, kun kun viimeksi jouduin vastaavaan leikkaukseen, minulta pútosi ohjakset käsistä.Kun myyjä lakkaa etsimästä asiakkaita, hän ei tee myöskään kauppoja. Jos ei se heti näy niin ainakin seuraavalla kvartaalilla tai ensi vuonna. Nämä sitä seuranneet kaksi vuotta ovatkin olleet aivan katastrofaalisen huonoja kaupallisesti. Olen jäänyt tavoitteestani yhä kauemmas. Olen luullut niin monta kertaa jo, että minut sanotaan seuraavaksi irti.  On siis varmaan aivan luonnollista, että nyt kuvittelen hoitelevani työasioita koko sairaslomani ajan. Tai siis sairaslomaa ei ole.Jos pystyin katselemaan remppaohjelmia TV:stä miten nyt en pystyisi olemaan videoneuvotteluissa ja viemään asioita maaliin. Enkä minä ole mikään supersuorittaja. Tällä hetkellä olen alisuoriutuja ja minusta tuntuu, että jos nyt vedän 6 viikkoa henkeä, minun aikani on lopullisesti ohitse.   

Tänään jäin kotiin. Eilen työpaikalla tunsin selviä masennuksen oireita. Tuntui, että en kuulu joukkoon. keittelin kahvia ja kuuntelin muiden rupatteluja. Aivoni eivät toimineet. En osannut kohdistaa mielenkiintoani ja seurustella kuin tuttujen kanssa hetkittäin, mutta työpaikka oli taas täynnä uusia naamoja. Mistä niitä riittää?

Kaverini vaihtoi työpaikkaa ja sai intobuustin. Minä yritän roikkua kiinni entisessä ja hyperventiloin. Olen kateellinen. Mutta samalla sillä kierolla tavalla onnellinen, että pystyn kuitenkin yrittämään tätä. Viikon päivän päästä olen paljon viisaampi. Onnistuivatko kipulääkityksen huuruiset palaverit. Onnistuinko minä? Onnistuuko tämä vuosi?  Ainakin minä yritän sitä avittaa.