torstai, 14. kesäkuu 2018

Kesä alkaa päin seiniä

Aika äkkiä positiivinen vire vaihtuu tuskaiseksi vääntämiseksi ja sen jälkeen alkaa tuttu rundi. Mitä muuta voisin tehdä -ajatus kiertää päässäni jatkuvasti. Tämä on oikea haaste alati muuttuvassa työpaikassa, sillä mitä jos tämä nykyinen hyvin palkattu työnkuvani tästä saataisiin vielä kirkastettua. Eilen Tj:mme ilmoitti organisaatiomuutoksista. Ne eivät vaan taaskaan koskeneet minua ja minua puhkikaluttua työnkuvaani. Katson tiiminvetäjääni toivorikkain silmin,  kirkastuuko tämä kuitenkin? Tai katsoisin, jos hän olisi täällä paikanpääällä joskus. Mutta ei, huominen vantovanikin on Skypellä.
Otan itsestäni tiukemman otteen. Aamukammassa on ENÄÄ 5 piikkiä. Älä hötkyile nyt mitään isoa tai sellaiseksi vesilasissa muuttuvaa. Odota syksyä. Näet ketkä kaikki ovat vielä täällä meillä ylipäänsä töissä. Mitään asioita kun ei kuitenkaan ratkaista omin voimin. Minulla ei lisäksi ole näkyvyyttä ytimeen. josko sinne kuitenkin olisi tiiminvetäjälläni parempi näkyvyys. Summaksi tulee siis se, että kun kevätlukukausi loppuu, minä olen budjettiani jäljessä 35%. Eihän se nyt vielä mikään paha ole...vaikka siltä kyllä tuntuukin. Hyvää kesälomaa! Aion unohtaa ihan kaiken ja katsoa koko maailmaa uusin silmin kun palaan. Niin siis lomaan on vielä 5 kriittistä päivää. Jotka aion selvitä kyllä. 
  

tiistai, 5. kesäkuu 2018

Vaikeista vaikein

Yksi ylimääräinen kuppi kahvia aamupäivällä, yksi seitsemän jälkeen illalla turhautumiseen lievennykseksi tehty liikuntaspurtti ja päivällä töissä raksit päälle yhden jo työstetyn tarjouspyynnön osalta.Joku näistä, tai kaikki yhdessä veivät viimeyön yöunet. Yöllä ehdinkin sitten miettiä kaikki epämääräisesti vaiheessa olevat elämäni asiat läpi ja ahdistua tilanteesta. Mitä muuta tapahtui? Puheeni muuttui syyllistäväksi ja haki sopivaa kohdetta vastapuolelta.Täytyyhän se syy nyt löytyä edes työpaikan suhteen muista, saamattomista osastoista, asiakasta kuuntelemattomista tuotepäälliköistä. Sisälläni kiehui. Aika tasaisesti olen turhautunut ja kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin, töissä ja kotona, elämäni tuntuu ahdistavalta. Näin käy kun innostus lopahtaa ja tajuaa että ei pysty tätä luovutustappiota nyt hyvällä jättämään ja jaksa yhtään mitään juttua nyt viedä maaliin. Miksi meillä ei ole sitä mitä asiakkaani tarvitsisi? Ikinä.
Nämä ovat niitä hetkiä, joilloin ei osaa oikein suunnata patoumiaan. Olen hankala, hankalin itselleni mutta taatusti latistan kaikki ne, joille avaan suuni. Siltikin, vaikka juuri viime viikolla valitin valittajasta. Miten ihmeessä onnistuin itse taantumaan sellaiseksi. Puoleen päivään mennessä tiedän, että olisi kannattanut jäädä viettämään etäpäivää ja ottaa etäisyyttä. Tai ehkä kannattaisi vieläkin lähteä tekemään etänä loput työt. Jos kiertää kehää, on väsynyt yöllisestä asioiden hautomisesta ja kesälomaan on enää 2,5 viikkoa, ei kyllä kannata riskeerata työelämäänsä tempolemalla täällä. Kaipaan asiakkaitani, minne ovat kadonneet ne kultaiset ajat, jolloin heitä sain tavata ja keskustelut olivat innostuneita? Jolloin oli vielä jotain annettavaa? Auttaisiko edes soittaminen? Syksyn suunnittelu? Mihin tämän ärsytyksen voisi turvallisesti vuodattaa? Hyvin brändätty työpaikkani ja intoa pursuavat kolleegani, minä vihaan teitä. Työnkuvani ei vastaa sisäistä tarvettani auttaa asiakasta.Lupauksia, joista ei tullut mitään, koska kilpailijat olivat nokkelampia. Miten te siellä naapuriosastolla voitte keksiä ja kehittää tällaisia tuotteita, joita asiakkaani eivät tarvitse? Oon jotenkin juuttunut tähän syyllistämiseen. Kuka tarvitsee sitä, mitä te olette sieltä tuutista painamassa ulos? Minun tehtäväni tässä organiaatiossa on löytää heidät. Niinhän se on aina ollut. Nyt vain olen ohjautunut vääriin organisaatioihin tarjoaman suhteen ja turhautunut. Nousen ja avaan silmäni. Syksyllä on kerta kaikkiaan suunnattava toisaalle. Kyllä se tästä.

keskiviikko, 23. toukokuu 2018

Kiipijä ja työmuurahainen matkalla

Yhteinen työmatka johdatti eilen minut tutustumaan paremmin yhteen kolleegaani. Itseasiassa pitkä matka pakotti minut kuuntelemaan hänen monologiaan siitä, mitä kaikkea hän on yrittänyt halutessaan hyödyntää paremmin kykyjään. Tietysti tiellä on ollut paskoja esimiehiä, vielä paskempia isompia pomoja ja paljon hänelle epäreiluja tilanteita. Ja minä kuuntelin, kannustin, ihmettelin ja lopulta minua alkoi vituttaa. Kaikki oma positiivinen energiani jollakin tavalla hupeni siihen myötäelämiseen. Koin myös äärimmäisen haastavaksi sen, että samaan aikaan en itse halunnut muuttaa käsityksiäni niistä tyypeistä, jotka hänelle ovat tehneet vääryyttä. Halusin yhä uskoa, että organisaatiossamme on hyvä henki, vaikka toinen rautalangasta siinä väänsi minulle, että ikävät luonteet ovat kiipineet johtotehtäviin ja eivät mahdollista organisaation täyttä työskentelyä huonolla johtamisellaan.
Tämä on tuttu tilanne minulle. Minä haluaisin puhaltaa yhteen hiileen ja näin rohkeat totuutta kertovat kollegat saavat sisälläni aikaan jonkinlaista käymistilaa, josta en pidä. Kuinka pitkälle riitely kantaa? Miksi hassata oikealta työltä, eli asiakkaiden palvelulta, tämäkin työmatkan hedelmällinen aika organisaatiomme haukkumiseen. JA Eniten en ehkä pidä siitä ajatuksesta, että päivän lopuksi tajusin niin selvästi miksi toiset tietyllä tavalla *ansaitsevat* etenemisensä ja miksi minä yhä vaan teen tätä samaa tehtävää, vaikka olen hakenut useisiin muihin sisäisesti auki oleviin positioihin. En paina päälle, uhkaile, kiristä ja näytä, että minä todella haluan vaihtaa tehtävääni. Minä vaan tyydyn kohtalooni heti kun pomo sanoo,että emme ole ajatelleet siihen sinua, vaan toisen tyyppistä ihmistä. Poistun paikalta taistelematta, argumentoimatta mitään. Olen nössö ja ehkä jopa typerä. Minussa ei ole voimaa ja sisäistä kunnianhimoa. Eikö vain olekin niin, että kaikki etenemiseni työurallani ovat todellakin olleet pomoni ehdotuksia, eivät minun omaa aikaansaannostani. Minua jollain lailla jäi harmittamaan kaikki. Se että näen hänen pian etenevän ja se, että näen itseni tekevän tätä samaa työtä eläkkeelle saakka. Kysymys kuuluu, voisinko minä tehdä seuraavalla kerralla toisin. Mitä minä oikein pelkään?

torstai, 12. huhtikuu 2018

Piste

Viimeisin "oivallukseni" ja kummittelemaan takaraivooni. Luin jo samana päivänä juttua naisesta, joka oli pienestä palkastaan säästänyt ja sijoittanut ja rikastunut ja nyt eli oman näköistä elämäänsä tehdän sijoitustensa kanssa töitä. Minulle tuli välittömästi sellainen olo, että minähän olen supertyhmä, kun en älyä motivoitua työnantajani bonuksista ja koita edes kerätä itselleni mahdollisimman suurta pääomaa ja suunnittele itseni näköistä elämää. Saman tien ymmärsin, että olen myös työnantajani näkökulmasta haastava tyyppi, koska en toimi heidän ohjaamallaan tavalla vaan nautin erilaisesta työnteosta. Eli vaikka minä olen löytänyt sellaisen työn, joka sopii minulle, innostavan siis, ei työnantajani ole välttämättä löytänyt sitä tyyppiä jonka he ansaitsisivat.

Lopulta aika valaiseva ajatus. Jota on kyllä tarpeen pohtia ja miettiä, voisinko oikeasti tässä suhteessa jopa kehittyä. Tietysti ilman, että minun täytyy toimia arvojeni vastaisesti. Jos en ole ahne, voisinko kuitenkin olla järkevä ja älykäs tuon rahan suhteen. Siis edes toimia ei vain pakolliset kuviot suorittaen vaan myös ajatuksella kuten meitä ohjataan? Sisäistää sen, että vaikka maailma on täynnä köyhyyttä tai kurjuutta, minun tehtäväni on tehdä työnantajalleni rahaa niillä keinoin, joilla he haluavat. Ja näin hyödyn siitä eniten myös itse. Piste. Sisäisestihän voi kuitenkin innostua ja nauttia työnteosta. Miksi siinä on joku musta piste, jonne en osaa katsoa kunnolla. Voiko olla, että koen itseni näköiseksi elämäksi sen, että heilun päivät pitkät innostuneena erilaisista haasteista, joita ratkotaan. Taisi siskonikin jo kauan sitten sanoa, ettei voi käsittää miten joku tekee työtä, jolla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Mitä, onhan sillä kuitenkin suuri merkitys minä tunsin jo silloin, eri toimialalla. Minähän autan asiakkaitani voimaan todellakin paremmin, onhan sillä toivottavasti erittäin suuri merkitys heille. (ja tietysti yhteiskunnallisesti ajateltuna tienaan leipäni ja maksan veroni). Hmm

maanantai, 9. huhtikuu 2018

Oivallus

Maanantai-aamuna aina vähän joutuu hakemaan itseään. Päätän ekanakin jäädä etätöihin, en tunne voimaa liikahtaa työlästä (tietöiden sotkemaa) työmatkaani ja toisaalta, minulla on päivälle selkeä todo-lista. Aloitan tästä huolimatta aamuni selailemalla Linkedinia. Kaikenlaista julkaisua ja etenkin myynnin koulutusta ja teoriaa, osalla omaa asemointia ja markkinointia. Jäin pohtimaan asiaa, etenkin kun huomasin kirjoituksen jossa meitä kehoitettiin luopumaan siitä harhasta, että voisimme muuttaa muita. Siis koska on niin vaikea muuttaa itseään. Allekirjoitan

Olen ihminen ja myyjä, joka tarvitsee tuotteen, johon uskoo itsekin, haasteen, jonka ratkaisemisesta innostuu itsekin ja joo, se loppu eli teoria turhan työn välttämisestä, sen on tultava noissa työnantajien asettamissa  prosessin etenemisen vaatimuksissa. Ohjausta, jos siis halutaan välttä turhaa työtä, tarvitsen siis yhä siihen, että olethan tarkistanut että on olemassa myös budjetti, aikataulu ja päättäjät. Jokseenkin näin. Käytäntö on opettanut kyllä nämäkin kantapään kautta, mutta kun innostun niin se helposti unohtuu. Minulle työ ei tunnu ihan turhalta, vaikka asiakas ei koskaan lopulta etenisi. Minä saatan silti tuntea tyydytystä. 

Se aamun oivallus ei kuitenkaan ollut tämä. Vaan se, että itseään tosiaan on vaikea muuttaa. Ja onnellisuus töissä on oikeastaan siitä kiinni, että etsit ja vaihdat nöyrästi, kunnes löydät sen oikean. Sinulle sopivan. Aina teoriassa voin olla oppimishaluinen, kyllä vaan, uutta haluankin oppia joka päivä. Mutta se perus tatsi, jolla teen töitä. Vire. Se perustuu siihen, että löydän haasteen ja tiedän sopivan ratkaisun ja innostun itsekin. Silloin tunnen työni merkityksen asiakkaalle ja siinä on minun palkkani. Tunteessa, että annan jotain merkityksellistä. Ja yhdessä tässä ratkotaan asioita.

Niin että älä nyt tule siihen kirjoinesi ja teorioinesi ja latista kaikkea. Ja turhaan luulet työnantaja minua motivoivasi niillä rahaan perustuvilla viilauksillasi. Kaikki se raamittaa työtäni hämärän etäisesti. Minä vain olen tällainen, innolla käyvä. Kiva, että olen tähänkin tehtävään päätynyt ja tämä on joskus sopinut erittäinkin hyvin juuri minulle. Silloin, kun olimme pikkarainen kasvuyritys, jolla oli innovatiivinen ratkaisu ja kaikki kaivuutyö sallittua. Tänään. Hmm. Minä istun maanantai-aamuna kotonani etätöissä ja haen intoa lähteä täyttelemään määriteltyjä lomakkeita. Juu ei se mitään, kyllähän työn täytyy olla myös muiden näkökulmasta tavoitteellista.