keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Milloin sitten?

Työpaikallani on taas avattu uusia tehtäviä. Rinnakkaisia ja ylempiä. Se nyt on sanomattakin selvää, että koska kirjoitan siitä, ne houkuttelevat. Houkuttelevat, vaikka olenkin ollut nyt tyytyväinen siihen miten tämän tiimin työnkuvani on kehittynyt. Nytpä sitä joutuu taas puntaroimaan. Mitä minä haluan, kannattaako minun, miten viihtyisin jos... saisinkin vaihtaa taas tehtävää. En itse oikein arvosta usein työtä vaihtavia henkilöitä. Paitsi tietenkin jos näen, että siinäpä on parhaat voimat nyt valjastetty ihan kohdalleen. Siis hei, mitä minä edes pohdin tätä? Jos minua huvittaa niin sitten huvittaa kokeilla kepillä jäätä. Eipa se ole mikään varma, että pääsisin uusiin tehtäviin. 
Tyypillistä on sekin, että jos minä liikahdan johonkin suuntaan, edes laittaakseni hakemuksen, haluaisin olla satasella sen takana. EN siis kokeilla kepillä jäätä. Vielä on noin 5000 työpäivää ainakin tehtävänä ennen eläkettä. Haluaisin mielenkiintoisia haasteita. Haluaisin ennenkaikkea olla innostunut. Olen aikalailla päässyt nyt balanssiin ja ollutkin sitä semisti. Vaihtamalla tässä ogranisaatiossa saisinko sitä nousemaan? Kyllä sekin voisi olla mahdollista, riippuu kyllä paljon myös esimiehestä. Olen pitänyt tästä pomosta, joka minulla nyt on. Joo no. Mietitäänpä tätä nyt pari yötä oikein kunnolla ennekuin päivitetään CV. Kenen joukoissa seisot ;)

perjantai, 19. tammikuu 2018

Ympyrä vai jana

Huomasin, että viime tammikuussa olin jo määritellyt miten valitaan etätyö vaiko konttori vaihtoehtojen väliltä. Aamulla siis tunnustellaan varovasti ollaanko sosiaalisesti kykeneviä. Pitäisikö minun tänään olla tosi huolissani, sillä olen tehnyt koko pitkän viikon vain etätyötä? Onko eristäytymiseni ja sosiaalinen rappeumani edennyt vuoden aikana pahalle tasolle? Miksi en ole ahdistuneempi tästä hiljaisuudesta, jossa kuuluu vain yläkerrassa pyörivän pesukoneen hiljainen loiske? Miksi en enää kaipaa avartavaa ja idearikasta työyhteisöä? Koska se jollain tavalla katosi, kun organisaatiomme kasvoi.
Kirjoitan tätä ruokatunnilla, eipä tässä ole mitään juttuseuraakaan niin juttelen itselleni.Totta on yhä, että kaikki, myös jokaikinen työkaveri on tavoitettavissa skypellä ja teamsilla, jos jotain TÄYTYY kysyä, spontaania jutteluahan se ei korvaa. Eikä tyhmiä saa kysyä, sillä lahes kaikkeen on viedoita, koulutusta ja ohjeita, joihin perehtyä itsekseen. Mutta somehan nyt on pullollaan luettavia ja kommentoitavia asioita, jos haluaa vuorovaikuttaa. En enää hetkeen ole uskonutkaan, että olisin mitenkään ytimessä, jokapuolella tapahtuu aivan liian paljon. Yritys, jolle työskentelen, kansainvälistyy. Minä roikun perässä, välillä tuntuu että todellakin uin veneen perässä hengästyneesti :) Katson työnkuvassa tiiminvetäjääni ja odotan, että tehtäväni määritellään ja annetaan sieltä. Kun ei ole mitään akuuttia, minulla on oikeus odottaa rauhassa, että saan tehtäväkseni jotain. Aikaisemmin etsin koko ajan itse itselleni tekemistä, jopa kylmäsoittelin (vihasin sitä) ja sovin tapaamisia. Mutta minä lupasin jossain vaihetta viime vuotta, että minä katson nyt rauhassa, toimiiko tämä pomoni määrittelemä työnkuva. Ja kyllä tästä on poikinut työtä. Välillä todella paljonkin. Liikevaihdon potentiaali on kasvanut. Toteuma junnaa..toistaiseksi. Pääasia on, että työni kohde on Pomon suuntaamaa ja silloin voin luottaa, että toimin strategian mukaisesti. En haali yritykselle sitä, mitä se ei halua. 
No vastapuolena siitä, että teen vain sen mitä halutaan, minä sitten istun täällä etätöissä. Oliko liian pasiivisesti sanottu, minä TEEN etätöitä. Kokouksetkin on etänä. Onneksi asiakkaat haluavat vielä tavata nenäkkäin, ainakin ne, joista suuremmalla potentiaalilla tulee niitä.
Mutta taas toisaalta poden tätä turhautumista ja haaveilen muusta, aktiivisemmasta tekemisestä ja sosiaalisemmista harrastuksista tai jopa sivutyöstä, josta saisin toteuttaa itseäni enemmän. Mukana olon tunnetta? Tunnetta, että olen tärkeä? Ei tästä mitään puutu. Tämä on vain tulevaisuuden työntekoa. Tänään jo. Olen satavarma, että joku milleniaali esittää kohta "uutena" asiana konttorissa työskentelyn edut. Jos minä ne esittäisi, se olisi muutosvastarintaa. Joten jään kuulolle.
 

keskiviikko, 17. tammikuu 2018

Suunnitelmia vuodelle 2018

Liekö vuoden alun ja tipattoman tammikuun aiheuttamaa, mutta tunnen olevani täynnä tietynlaista tarmoa. Yhä edelleen minua houkuttelee suunnattomasti tämän vuoden tavoitteen asetanta. Työnantajalla on tottakai suunnitelmansa, jotka kuulemme kohta, pian tai ainakin ennen Q1: sen loppua, toivottavasti :D. En ymmärrä miksi kuulemme kaikki tavoitteet aina niin myöhään. Eikö ne olisi yhtä helppo lanseerata joulukuussa? Mutta tietysti maailma muuttuu kokoajan myös markkinoilla niin nopeasti, että se olisi vanhanaikaista. Minä olen katsos jo vanhanaikainen työntekijä, kun kaipaan selkeitä päämääriä ja tiedotusta. Ja ehkä myös siksi roikun epätoivoisesti työnantajani Somessa ja ryhmissä ja tankkaan sieltä mitä on tapahtumassa. Markkinointihan sen näyttää kuitenkin tietävän :D. 
Harrastuksisa olen päätynyt kolmeen lajiin. Yksi liittyy liikuntaan, toinen mielenrauhaan ja kolmas kulttuuriin. Tältä vuodelta kielitaidon ylläpito vielä uupuu. Ehkä löydän siihen vielä kesäksi jotain. Tärkeintä on, niin kuin hyvin tiedän, että harrastuksia on tarpeeksi, etten pelkästään jää illalla kotiin ja uuvu tv-sarjojen ääreen. Tämä on tärkeää etenkin nyt, kun teen näin helvetin paljon etätyötä. Etätyö on niin yksinäistä. Jaa miksikö sitten teen sitä, no kun aamuisin väsyttää ja työtila toimistolla on kuin jääkaappi. Ei sinne tarkene mielellään palelemaan. Niin ja mies vie auton. Jos työnteko on täällä kotona yhtä helppoa kuin toimistolla, miksi käyttäisin pari tuntia päivästä siirtymään. Siitäkin huolimatta, että silloin näkisin muita ja kenties saisin ideoita. Voi ei, muutettiinko me sitten kuitenkin liian kauas työpaikalta?
Työrintamalla ajattelin pohtia oikein kunnolla juuri tänä vuonna sitä, mitä teen ennen eläkkeelle jäämistä. Olen jotenkin jumittunut pyörimään negaatioiden kautta. Mitä jos nyt vaan hahmottelisin enenmmänkin mahdollisuuksia ja yrittäisin niiden kauttaa löytää lisää innostusta. Kaikenlainen kevytyrittäjyyskin on nykyään mahdollista. Sellainen voisi olla kuin harrastus.
 


 

perjantai, 12. tammikuu 2018

Ahne kusipää vai asiakkaan paras kaveri?

Perjantai ja odottelen kyytiä asiakkaalle. Vuoden alku on ollut mukavan kiireistä. Asiakkailla taitaa olla uudet budjetit, joiden käyttöä nyt pohditaan. Mikäs myyjän sydäntä muu lämmittääkään kuin se, että toimintaa kinnaaville asioille viimeinkin saa asiakasorganisaatioissa tehdä jotain. 
Menen asiakkaalle teknisen asiantuntijan kanssa. Olemme muutaman kerran keskustelleet siitä, että hän en suin surminkaan haluaisi olla myyjä. Yksi varhaisista pomoista, silloin, kun hän oli uraansa aloitellut oli haukkunut hänet, kuten kaikki muutkin myyjät ahneiksi kusipäiksi. Hän oli silloinkin ollut kuitenkin TEKNINEN myyjä ei MYYJÄ. :D
Minulle puolestaan sattui urani alkuvaiheessa itsekin myyjänä toiminut toimari esimieheksi. Olin itse silloin töissä tuotepäällikkönä. Palkkasimme tuotteille myyjää ja ihmettelin korkeahkoa palkkaa. Pomoni valisti minua siitä, että myynti on organisaatiolle elintärkeää ja hyvä myyjä ansaitsee todellakin palkkansa. Niinkuin ansaitsikin, sai markkinoille vauhtia ja minä opin kunnioittamaan myyntiä. Jopa niin, että siirryin tästä asiantuntijan roolistani itsekin tälle "likaiselle" puolelle.
Sanomattakin selvää, miksi minulla ei ole sisäistä kismaa siitä, että minä olen se myyjä. Ja vaikka muut organisaatiossa eivät sitä aina tajuaisikaan, asiakkaat maksavat palkkamme. Heitä täytyy etsiä, sillä netti on pullollaan vastaavia ratkaisuja ja heille tosiaankin täytyy kirkastaa edut ja myydä nämä meidän ratkaisut. Niin erinomaisilta kuin ne varmasti ehkä jo valmiiksi tuntuvatkin. Enkä koskaan vielä ole tuntenut olevani ahne kusipää. Tuotteella on tuotepäällikön laskema hinta, joka perustuu (minä tiedän tämänkin) hyvin moneen komponenttiin, joista kilpailutilanne on yksi. Minähän aina etsin sen edullisimman ratkaisuvaihtoehdon, joskus varoitan tosin asiakasta siitä, että pihiys tietyissä yksityiskohdissa voi sattua omaan nilkkaan. Koenkin siis olevani asiakkaan kaveri, joka auttaa häntä meidän valikoimissa. Ja jos minä koen sisäisesti tämän arvon, niin on jollain lailla sääli se, hyvä tekninen asiantuntija kollegani, minkälaisia traumoja itse sisälläsi myyntitilanteessa kannat.  

 

maanantai, 8. tammikuu 2018

Unelmaduunikokemus

Olen huomannut, että menneisyyden muutamat ilmiöt nousevat myös näiden tulevaisuuden ihmisten ilmiöiksi. Niinkuin, että nuoret täyttelevät ja hypistelevät konkreettista kalenteria vaikka puhelimessa on paljon toimivampii sähköinen kalenteri.Juu muistan, se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi silloin,m kun kukaan muu ei vielä lätkinyt kalenteriini tekemisiä.Mikä ajanhallinta, minä sain päättää siitä itse.Mutta sieltä ei valitettavasti kukaan muu näe, missä meen. Joten osaltani se on lopullisesti historiaa. Tekeminen, ajatukset, purnaaminen, ne on kaikki kirjoitettava muualle, jos sen haluaa tehdä konkreettisesti.
Lieneeko nostalgiaa se, että viime viikolla, vuoden ekassa asiakaskokemuksessa, jonka pidin yhteistyökumppanimme kanssa löysin itsestäni yllättäviä fiiliksiä. Minusta tuntui tärkeältä. Minulla oli selkeä rooli. Minä siis haluaisin yhä kuulua pieneen yritykseen. Pelatata yhdessä samaan pussiin ja tehdä asiakkaita tyytyväiseksi. Haluaisin pystyä vaikuttamaan omaan työhöni, sen sisältöön ja ennenkaikkea siihen, miten sitä teen.
Perjantaina pomo näytti listan tulossa olevia muutoksia, strategiapajoja, joihin osallistuvat vain isot pomot, järjestelmämuutoksia, jotka on suunniteltu ilman käyttäjiä ja palkkausmallin muutoksia, joista ei Erkkikään vielä tiedä, tai ehkä vain hän. Palaverin jälkeen mietin, miksi juuri tiimipalaverit ovat niin uuvuttavia. Miksi se energia, jonka asiakkailtaan saa syödään sisäisten asioiden pyörittelyssä niin tehokkasti pois.
Tänä aamuna alkaa uusi viikko. Olen menossa sekä sisäiseen palaveriin, että asiakkaalle. Asiakas on iso. Meidän organisaatio, joka heitä nyt pyröittää on kuin koneisto. Minun korvieni väli ratkaisee. Tämän päivän kysymys kuuluu :Miksi unelmaduunikokemus ei muka onnistu tällä isolla koneistolla? Minun on kertakaikkiaan kehityttävä osaksi koneistoa, jos haluan olla meillä työssä. Mutta sen on tapahduttava niin, että se tuntuu minusta hyvältä heittäytymiseltä.