keskiviikko, 19. tammikuu 2022

Kehityskeskustelu

Jaahas, se käynnistyi taas uusi vuosi ja sain kehityskeskustelulomakkeen katselmoitavaksi ja itsereflektoitavaksi. 1.versio, paljon kaikenlaista dissausta ja fiilistä. 2.versio, no eihän ne asiat nyt niin pahasti ole ja enkös minä nyt jo miettinyt näitä ja todennut, että aika hyvinhan ne kuitenkin menivät ja ovat. 3.versio vielä rakentavampi 2.versio.

Aamusta istuin kuuntelemassa organisaation leadeship-koulutuksen infoa. Mietin, että mikä minussa on vikana, kun vieläkin nousee pinnan alta mörköjä kummittelemaan, kun pitäisi motivoitua. Tulin siihen tulokseen, että ehkä jätän nämä niille, joilla niitä mörköjä ei ole. Ja keskityn tekemään tänä(kin) vuonna töitä omalla tavallani. Meitä on moneksi ja ehkä minä en tosiaan ole mikään Leadership -ihminen vaan epävarma omasta sitoutumisen tasostani. Hupsista, tässä sitä on nyt oltu 14 vuotta epävarmoja omasta sitoutumisen tasosta, kun moni tosi Leader on kurssinsa ja maineensa  samaan aikaan ansainnut ja nostanut jo kytkintä uusien haasteiden perässä. Tarvitaanko työmuurahaisia? Kuvittelinko minä työelämäni alussa tulevani sellaiseksi ja tekeväni töitä rahan takia?? Siitäkö se lähti muodostumaan, kun valmistuin laman keskelle ja ensin ei ollut työpaikkoja ensinkään. Että minä lähdin ansaitsemaan rahaa ja vähitellen sille tielle jäin. Näin se on nähtävä.

Ihailen kaikkia, joilla on intohimoja ja tavoitteita, jotka kertovat ääneen ja joita kohti heitä tuetaan. Minä lähinnä kellun tehden töitä rahasta ja vapaa-aikana sitten haluaisin kokeilla uusia asioita ja tehdä kaikkea omaa. Kohta sekin on varmasti taas mahdollista. Ja tämä kehitysahdistus helpottaa. Olen yrittänyt opetella vapauttamaan itseni siitä, että en ahdistuisi siitä, jos pomo kysyy, missä haluaisit kehittyä. Se ahdistava asia siinä on se, että minusta tuntuu välittömästi, että olen tilivelvollinen siitä mihin ryhdyn. Että siinä pitäisi olla tavoite ja onnistua. Vapaaehtoiset kurssit ovat ihania, koska niissä voi vaan nauttia ja sitten vaikka todeta, että oli potaskaa, mutta kivaa oli. Kaikki koulutushan on lopulta kivaa vaihtelua. Niinpä kehityskeskusteluun kannattaa kehitysahdistuksesta huolimatta nyt jotain ehdottaa. Hyväähän kaikki tarkoittavat. Tämä nyt vaan iskee johonkin traumaattiseen pisteeseen, jonka tietoisuus on minulta kätkenyt ja herään vastustamaan kaikkea kuin uhmaikäinen lapsi. Ihan kuin paljastaisin liikaa kertomalla mihin suuntaan haluaisin mennä. Nyt se ajatushautomo pystyyn ja haaveet avoimiksi. Onhan niitä oltava.   

 

maanantai, 29. marraskuu 2021

Souda souda, sen sinä osaat

Yhtäkkiä huomaan, että veneestä nousee pois muita ja yhä vaan minä soudan täällä. Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen veneen vanhin soutaja virkaiällä mitattuna. Se tuntuu mielenkiintoiselta. Enkö minä vaan saanut ajoissa aikaiseksi nousta pois vai kuuluuko minun ollakin täällä? Auttoiko Mentori minua saamaan perspektiiviä ja tajuamaan, että pois lähtöä täytyy harjoitella, tehdä kokeita, protoja, että ei tee virhettä vaan sen vuoksi, että nyt uuvuttaa? Tajusinko minä näitä protoja pohtiessani, että ei ole minulle parempaa paikkaa? Että minun liekkini, innostus, syntyy yhtä hyvin tässä veneessä kuin muualla. Vai oliko se tietoisuus yhä lyhenevästä elämän polusta ja siitä, että elämäni tärkeimmät asiat ja tärkeimmät ihmiset ovat meillä kotona vapaa-ajassa. Niin tai näin. Olen hämmästynyt. Olin alkanut valmistautua muuhun.

Tuli taas myös talvi, kireä pakkanen paukkuu ja iltalenkillä maailma on pimeä, mutta kaunis. Kitisen miehelleni, että miten se nyt taas tuli. Elämänpyörä on ärsyttämän nopea pyörimään. Vanhus vierelläni sanoo, että hän ei huolehdi turhia, kyllä kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu. Aloin kuunnella häntäkin tarkemmin. Voihan sitä suunnitella ja pohtia, väsyä ja levätä, kuvitella itsestään jotain vielä suurta ja sitten, sen protoa hahmotellessaan ymmärtää, että ei halua. Voi tähyillä täältä ensi vuoteen ja tietää varmasti, että tulee taas uupumaan tietyissä sykleissä ja ehkä päättää, että siihen hetkeen tulee panostaa tarkkaa priorisointia, että pääsee taas yli tipahtamatta veneestä. Kun nyt kerran jäi. Tämä kamala Korona-aika avaa silmiä. Joku toinen haluaa jotain muuta, lähtee sitä kohti. Minulla on yhä airot käsissä ja tunne, että tiedän suunnan. Vaikka en ole varma jaksanko, niin ainakin sain luvan tehdä tätä työtä omalla tavallani. Vaikka kyllä uuden oppiminen virkistää eniten, tälläkin viikolla siihen on mahdollisuus.   

Tärkeintä minusta on se, että ikäänkuin koen tehneeni päätöksen. Se on hyvä tunne. 

keskiviikko, 27. lokakuu 2021

Yksi väsynyt matkustaja

Sain eilen soiton pomoni esimieheltä, joka halusi tietää miksi haluaisin vaihtaa työtehtävää. Miksi olen väsynyt. Käytti vertausta sydänsuruista ja mietin, että onko tässä kielimuuri vai epäileekö hän todella että minulla on sydänsuruja. Mitä sille väsymykselle ja työn ilon löytämiselle voisi tehdä. Hän oli myös sitä mieltä, että ei nelipäiväinen työviikko auta jos jossain mättää. Juu, näinhän se on. Hän on oikeassa. Mutta.

Minä olin rohkea ja avasin Pandoran boxin kun ilmaisin haluavani nelipäiväiselle tai vaihtaa työtehtävää. Minä olin rohkea, koska minulla on työnantajan osoittama Mentori, joka katselee asioita toiselta suunnalta. Täytyyhän pomojenkin testatakin ajatusta. Minähän sentään olen jo nyt tavoitteessa myös tässä työssä ja niinkuin isopomo suoraan ilmaisi, se minun ajattelemani tehtävä on vähemmän arvokas hänen mielestään. Toki mietin, että kysäisepäs asiakkaalta. No rahalla mitattuna tietysti onkin. 

Olen käynyt tämän saman keskustelun työn vaihdosta ennenkin tämän tosi pitkän, liian pitkän urani aikana. Ja aina minä olen jatkanut myynnissä. Kohderyhmää on vaan vaihdettu. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta, koska kohderyhmät on tässä ja rajattu. En itse oikein ymmärrä, miten minä lopulta liimaannuinkin näin myyntiin, kun alunperin tulin vain hetkeksi. Hetki on venynyt jo kohta 14 vuoden mittaiseksi ja minua todellakin jo kyllästyttää toistaa näitä samoja ylä- ja alamäkiä. 

 Mentori sanoi, että ihminen vatvoo samoja asioita kehittymisessään, kunnes alkaa prototyyppeillä. On siis prototyyppien aika. Laiskana ihmisenä ajattelin, että jos tekisin 4-päiväistä viikkoa, minulle jäisi aikaa tehdä näitä prototyypejä ja etsiä itseäni. Se kohtaa nyt vastutusta. No tietenkin, koska eihän se todellakaan muuta mitään siinä tehtävässä, jota teen. Anna palautetta, sanoi isopomo, pelkkä valitus ei riitä. No joo, olen vastannut kaikkiin kyselyihin ja kaikki on 14 vuoden aikana myllätty sataan kertaan. Ainahan kaikki on kompromissia ja nyt regulaatiot määrittävät lähes kaiken. Minua huimaa ja tunnen suurta epäitsevarmuutta siitä, istunko oikealla tuolilla(kuten sitä meillä kutsutaan)

Minä tunnen itseni ja tarvitsen ilmaa. Kuka minua ajattelee ja hakee minulle työniloa, jos en minä itse? Muutenhan työnantaja vaan kasaa yhä suurempia tavoitteita ja nauraa räkäisesti päälle, tämä nyt vaan on meidän tahto, että sinä kannat suuremman osuuden, kun kerran myynti kulkee. Oli se sitten vahinko, onni tai joku ahkeruuden näytös, usein näiden kaikkien summa.

Suunnittele itse työsi, Älä osallistu joka kokoukseen mihin sinut kutsutaan vaan valitse vaan oleelliset. Näin hän todella sanoi. Yritin selittää, että olen sellainen luonne, joka tekee ja haluaa omaksua kaiken niinkuin se meiltä vaaditaan. Luulen, että tätä hän ei ymmärtänyt. Mutta voisiko se olla niin, menettäisinkö jotan, jos kahlaisin lävitse asioita omaan tahtiini ja suunnittelisin päiväni niin, että niin mitä? Onhan nämä myyjät nähty, joita ei koskaan näy missään koulutuksisa ja läpikäynneissä ja jotka vähitellen hiipuvat, koska eivät pysy ajan tasalla. Eikä se sovi minun luonteelle. Minä olen kiinnostunut siitä, mihin laiva suuntaa ja mitä minulta odotetaan. Minä haluan tehdä sen, mitä minulta odotetaan.

En tee nyt yhtään mitään vaan haudon asiaa hetken. Vanha isäpuoleni sanoo aina minulle, että kyllä aika ratkaisee, mitä asioista huolehtia. Toimeliaisuus pitää hengissä. Olen saattanut itseni kuulluksi, kun kerran oikein ylätasolta soitetaan. Olen kirjoittanut muistiin tämän hetken ja voin palata tähän hetkeen. Nyt hetken vaan olen töissä ja hengitän, tässä on vielä 2 kuukautta aikaa nauttia tunteesta, jossa ollaan tavoitteessa. Ja kokeilla tätä 4 päiväistä viikkoa liukumilla. Olen nostanut kuitenkin lipun. Ja se on nähty.

keskiviikko, 20. lokakuu 2021

Hetken onni

Tuntuipa mukavalta tulla töihin. Ajattelin kerrankin kirjoittaa tällaisena päivänä. Meillä on live tiimipalaveri ja minä olen saanut tavoitteeni täyteen. Liian myöhään saadakseni siitä palkinnon, mutta mutta loppuvuotta ajatellen ajoissa. Päätin palkita itseni tekemällä nelipäiväistä viikkoa koko loppuvuoden. Kaipaan selvästi samalla, kun on kiva nähdä nenätysten, myös tilaa hengittää omaa ilmaa ja katsoa muualle. Uskon, että se on paras tapa kastella nyt tätä omaa rutikuivaksi paahtunutta peltoani. Enkä minä juuri nyt tiedä millaista ruohoa, viljaa tai kesantoa edes haluaisin sille kasvavan. Olen avoin sille, että kaikki järjestyy kunhan saan tilaa olla, hengittää, ajatella ja minulle herää tarve tai halu tehdä jotain. Ehkä muuta, ehkä samaa.

Uuden oppiminen on minusta hauskaa ja palkitsevaa. Olen miettinyt sitä, että miksi sitten minä, joka siitä niin tykkään olen tehnyt niin harvoin siirtoja mihinkään suuntaan. Tai no, jos ajatellaan nykyistä työtäni, niin sehän tässä just on niin kuormittavaa, kun kokoajan täytyy oppia uutta ja suunta vaihtuu. No niin, tähän on hyvä pysähtyä miettimään tarkasti. Olenko siis viihtynyt siksi, että joudun kokoajan pinnistelemään ja olisinko itseasiassa kyllästynyt, jos olisin joutunut toistamaan vaan itseäni työssä ja kaikki sujuisi kuin leikki. Tämä on tärkeä asia pohtia, koskapa olen tosihyvässä asemassa sitten kuitenkin. Jos tästä nyt lähtee siirtymään johonkin suuntaan menettää sen. Ylöspäin ei pääse, uunta on sivulle tai alas. Ja kollegan sanoin, suojatyöpaikkoja ei ole. Mitä ikinä se nyt tarkoittaisikin.

Minä olen vaatimaton multilahjakkuus eli en osaa loistavasti yhtään mitään mutta kaikkea vähän. Elämänkaareeni olen hyvin tyytyväinen. Itseeni oikein en, koska missään tapauksessa en ole missään hetkessä ollut paras minä. Olen vaan selviytynyt aina eteenpäin, jotenkin. Ollut tyytyväinen kun on ollut töitä ja keskittynyt etsimään, kun ei ole ollut. Haluaisin olla paljon muutakin, mutta ei sellaista 2.0 versiota minusta tule kyllä syntymään. Ei edes Personal Trainerin tai Mentorin avulla. Oon laiska, minua ei tarpeeksi kiinnosta alun kokeilujen jälkeen. Ehkä niistä kokeiluista kuitenkin jotain jää, ohuesti. Kun näinkin tunnen oloni säännöllisesti onnelliseksi. Niinkuin tänään. Tästä tulee hyvä päivä ja minä olen elossa ja yhä töissä meillä.  

 

tiistai, 5. lokakuu 2021

Ja suurin niistä on nöyryys

Sehän meni sitten täysin vihkoon koko kvartaalin loppu, kun asiakas halusi jotain muuta kuin meidän johto. Minä kuuliaisena yritin, ja yritin ja huomasin, miten vaikeaa on toteuttaa Asiakas on tärkein -kohtaa, kun oma palkitsemisjärjestelmä ohjaa toisaalle. Lopputulemana oli aika stressaantunut myyjä, joka hetken tunsi jopa syvää vihaa asiakkaitaan kohtaan. Olen aina ollut huono häviäjä ja ilmeisesti onnistunut nykyään aika usein saamaan tahtoni lävitse. Viime perjantaina olin hirvittävän pohjalla ja väsynyt.

Onneksi viikonloppuna oli ajatuksia selvittävää toimintaa ja taustalla pohdin paljon itseäni. Tulin siihen tulokseen, että minä olen nykyään ihan liian tosissani tässä kaikessa mitä leipätyökseni touhuan.Missä on ilo. Mutta kun nuo kvartaalit on niin lyhyitä. Harmitti. Mutta eihän tästä ole muuta tietä, kun yrittää palata siihen jo hyvin alkaneeseen myönteisen hakemiseen. On tietysti oikein, että antaa myös vihan tunteiden tulla ulos. Että ymmärtää mistä ne johtuu. Ja ennenkaikkea, että niistä pääsee yli. 

Maanantaina työt aloitti aivan toisella fiiliksellä. Onhan se hienoa, että minulla on tämä työ, jossa voi voittaa paljon ja hävitä paljon. Ennenkaikkea se on hienoa siksi, mitä saamme niille Asiakkaille aikaiseksi. Sitäpä siis lähden tänäänkin hakemaan ja siitä nauttimaan, että on tällaisia mahdollisuuksia oikeasti perehtyä asioihin. Asiakkaiden haasteet ovat mielenkiintoista ratkottavaa.Ulkona on syksyn ruskan ihanat värit ja se tarkoittaa, että edessä on taas pitkä, kylmä ja pimeä vuodenaika. Siitä ei selvitä vihalla, stressaamisella tai puristuksella vaan innostuneisuudella.  

Voisin jättää tämän kaiken taakseni ja elämä olisi tasaista. Joskus niin tulee käymään, sillä tie meiltä ulos on lopulta aika lyhyt sekin. Niinkuin elämä nyt muutenkin tuntuu olevan. Yritän oppia suhteellistamaan kaiken. Jos joka päivä teen parhaani ja olen kiitollinen siitä, että saan tehdä sen. Toivon, että voin löytää itselleni paljon palkitsevampia tunteita kuin yrityksen palkitsemisjärjestelmien raha. Jos minulta kysyttäisiin, mitä haluaisin palkinnoksi, niin se olisi itseasiassa uusi mielenkiintoinen Asiakas. Ja sen palkinnon voi löytää kyselemällä.