Niin se vain kului, ensimmäinen vuosipuolisko jälleen kerran. Paljon työtä, vähän tuloksia. Uskoisin, että niinkuin aina, osa tuloksista niitetään vasta syksyllä, vaikka kaikki toivoisivat, että se olisi nopeampaa. Ei se ole.

Löysin kuitenkin tasapainon taas. Henkisesti vuoteni ovat samanlaisia. Pahimmat epätoivon ja epäuskon hetket asettuvat maalis-toukokuulle. Siinä olen niin valmis ripustamaan hanskat naulaan ja poistumaan ovesta lopullisesti. Kesäkuussa olen jo alistunut kohtalooni ja mieleni vahvistuu ottamaan lopunajoista kaiken irti. Liekö se tämä syksy ja johdon syksyn päätökset, kun se toteutuu vai myöhemmin. Minusta se ei ole kiinni, joten eipä murehdita etukäteen. Tämä etukäteen murehtimisen lopettaminen on asia, jonka olen vuosi vuodelta oppinut olevan yhä tärkeämpi elämän tasapainon tuottaja. En ole vieläkään keksinyt ja testannut sitä Plan B:tä, mutta olen siirtynyt ideoimaan sitä jatkuvasti ja kyllä, maailmassa on asioita, joita voisi kokeilla, jos ei mitään muuta työtä ole enää jäljellä.

Olen selvinnyt niin pitkälle, että alkaa olla tilastollinen selviö, että olen onnekas. Siskoni pisti minut arvioimaan työelämäni tasoa asteikolla 1-10 ja arvelin sen 3:ksi. Kolmonen tuli siitä, että minusta on ihana kohdata asiakkaita, pomoni on yksi parhaista ja työaikatauluni on aika omissa käsissäni. Kun näistä puhuin, tajusin, että kyllä vaan, olen onnekas ihminen, joka oikeasti stressaa sitä, että ei riitä, kun tavoitteet jäävät aina niin kauas. Joku muu varmasti pärjäisi paremmin. Opiskelen kokoajan ihan kaikkea, meillä on pakko, teknologia kehittyy, mutta sekään ei riitä. Menisin vaikka läpi harmaan kiven, mutta sekään ei ole riittänyt. Vastasin tavoitetilaan numeron 6. Mitä uupuu, Flow. Flow saattaisi tulla, jos saisin asiat menemään kuten haluaisin ja pärjäisin paremmin, yhdessä toisten kanssa. Tai sitten tällä toimialalla en koskaan saa Flowta, koska en saa olla luova vaan työskentelen "pelikirjojen" mukaan.

Kutosesta kymppiin on matkaa, miksi en tavoittele kymppiä, hän kysyi. No minusta sitten kuitenkin tuntuu, että olen toinen jalka jo ulkona, koska olen vanha ja jossain 5 vuoden päässä häämöttää eläke, josta sitä paitsi puhun kokoajan. No, täytin 60. Sen tajuan, että yhteiskunnalle olisi kamalaa, jos minun lailla työkuntoiset ihmiset oikeasti alkaisivat nostaa eläkettä ja jäisivät vapaaherrattariksi. Vaikka onhan se joskus ollut niin, että naiset eivät ole työelämässä lainkaan ja silloinkin on pärjätty. 

Yksi asia on kumma. Minulla on ollut aina huono omatunto yhteiskunnallisesti. Olin pitkään opiskelija, pienten lasten äiti ja en maksanut juuri veroja. Nyt olen maksanut aivan sikana veroja jo vuosia ja yhä minulla on jostain huono omatunto. Milloin vaiennan omatuntoni ja sanon, että "minun vuoro tulla jo täytyy". Ilmeisesti olen takaraivossani päättänyt, että se on sitten kun saan ne potkut, joita olen viitisen vuotta odotellut ja antanut työsuhteeni sisäisen arvostamisen painua kolmoseen. Jokainen noista minun luettelemistani työsuhteeni hyvistä asioista, olikin ehkä kuitenkin 2 numeron arvoinen. Sellainen, jonka moni haluaisi omaan työhönsä. Ehkä olenkin siellä kuutosessa jo ja ehkä tässä työssa ei koskaa pääse ylemmän, koska -se luovuus.

Syksyllä aloitan kyllä teatteriharrastuksen. Naurettavaa, että en ole vielä tehnyt sitä. Hyvin paljon tässä minun liemessä kiehumisessa on koko ajan kiinni siitä, että menetin jalkaleikkausten ja korona-ajan vuoksi kaikki ne harrastukset, joista sain irti sitä, mitä työ ei anna. Enkä koskaan palannut niihin. 3 vuotta teki minusta ikäistäni vanhemman ja aloin pohtia vain lepoa. Minun täytyy palata ja saada kiinni siitä itsessäni uinuvasta sielusta, joka janoaa jotain muuta. Muuten se on ihan pöpperössä, kun vapaus viimein koittaa, eikä osaakaan aloittaa. Eikä tässä iässä sitäpaitsi voi sanoa sitten kun. Lupaathan, että keräät kesän huumasta voimaa muuttaa myös talven arkea. Kyllä jaksat, saat siitä voimaa, mikä nyt puuttuu. Ja jos et jaksa, se on todistettu, nyt vaan arvelet niin.   

Aloitetaan nyt lomalla vaikka lavatansseilla, joista pidimme tosi paljon.

Kevät on ihanimmillaan ja tuoksuu huumaavasti. Allergialääkkeet tehoaa, mutta tilanne työrintamalla imee voimat. Tuntuu ettei mikään liikahda tässä hetkessä mihinkään. Olo on kuin Suomen taloudella. Epäuskoisen väsynyt, osittain toivoton ja kuitenkin jossain syvällä elää odotus. Olen opiskellut kaiken kiinni. Valmistelen ylitsevuotavaisen huolella niitä harvoja asiakastapaamisia, joita minulla on ja odotan yhä suuremmalla todennäköisyydellä potkuja. Siis sekavaa. Olen yrittänyt muistaa, millaisia hetkiä olen aiemmin puskenut läpi, mutta en jaksa uskoa enää yhtä suureen voimaan.

En jaksanut mennä työpaikan aamupalalle, mikä sekin on outoa. Halusin nuolla haavojani rauhassa ja miettiä onko mitään tehtävissä. Väsymys on suuri, eikä se lähde nukkumalla. Ihanaa kun voi kuitenkin ulkoilla ja saada ajatukset sen avulla eroon tilanteesta. 

Olen ehkä ennenkin ollut tässä tilanteessa ja uskonut itseeni, mutta olin silloin 20 vuotta nuorempi. Nyt tuntuu, että eläkkeelle on lyhyt, uuden potentiaalisen työnantajan kannalta aivan liian lyhyt aika. Eiköhän se ole selviö, että se on kitkuteltava säästöillä. Olen enemmän kuin onnellinen, että olen saanut niitä kasaan. Kaikki Plan B:t, joissa toimisin itse,  tuntuvat vaikeilta niinkauan kun on pieninkin valonpilkahduksen mahdollisuus tässä ruhtinallisessa tilanteessa, jossa minulla on yhä työpaikka. Olen sanonut tämän jo niin monesti ääneen. Kiertänyt ympyrän ja jäänyt odottamaan, valoa tai potkuja. Se mahtaa olla aivan käsittämättömän helpottava hetki kun viimein pääsen siihen hetkeen.  

Vuodatan tätä alakuloa ulos saadakseni voimaa juuri tähän hetkeen. Toivon, että voitan tänä keväänä kaiken, mitä on voitettavissa. Hyvä. En ole antanut periksi. Ja ymmärrän, että en jaksa kuunnella muita, koska ilman omaa voittoa, tuntuu, että menen muiden kustannuksella. Vaikka tietysti, on hyvä, että voittoja tulee jossain muualla. Ilman niitä, ei olisi tätä työnantajaa. Jees. Tässä työssä on helppo mitata työntekijän arvoa. Omani on ehkä koko työuran kohdalla riittävä, mutta viimeisen vuosipuoliskon mittarilla taas olematon. Tällä hetkellä, tässä maassa, minulla on kuitenkin paljon kohtalotovereita. 

Ja sinnehän minä valmistuin aikoinani, suureen lamaan, jossa vakituisia työpaikkoja ei luvattu enää kenellekään. Silloin vasta vähillä rahoilla yritettiin selviytyä. Ja katso, hyvin on mennyt. Lopulta jokaisella perheeni jäsenellä. Tämä on totuus. Ja sekin, että oma työurani on myös minun näköinen, olen kokenut paljon ja tietyssä mielessä urasta ei voi puhua. Mutta se oli se, mihin tällaisena kuin olen pystyin. Monia mielenkiintoisia hetkiä. Käännekohtia ja uusia nousuja. Nyt voin vain taputtaa itseäni olalle. Jaksa tyttö vielä. Ulkona paistaa aurinko ja kesä on edessä.

 No niin, jaksaisko tällä edetä tänään valmistelemaan ensi torstain asiakastapaamista. Se on vielä kesken. 

Tänä vuonna terapiakokeiluvuorossa oli taideterapia. Maalasin kauan ja lopputuloksena maalaus täydentyi yllätyksekseni niin, että kun sitä katsoin tiesin, että olen onnistunut elämässäni, vaikka kuvaan kuuluu sekä synkkää tummaa että paljon onnea. Kuva oli tasapainoinen. Tähän ikään tunnen heikkouteni ja itken niitä säännöllisesti. Tähän ikään kuuluu myös vahvuudet, joista paras on mielen sitkeys. Sitkeys sen äärellä, että eteenpäin mennään taas vaikka karille olisi rysähdytty. 

Olen alkanut luonnehtia itseäni keskinkertaisuuden ilmentymäksi. Koska olen tällaisella alalla, jossa joka vuosi palkitaan suurella äänellä itsensä ylittäjät ja mestareiden mestarit, se vääristää tällaisen keskinkertaisen tallaajan minäkuvaa. Tuntuu raskaalta tuntea epäonnistuvansa. Mutta jos tarkastelee sitä taideterapiassa, näkee, että se, että sietää häviötilanteita ja jatkaa sen jälkeen kuten ennenkin, onkin minun paras voittoni. Tällä en tarkoita, että olisi urautunut ja hakkaisin päätä seinään. Minä vaihdan tyylejä ja tapaa, ihan yritän pelikirjojen mukaan. Minä opiskelen uutta kokoajan ja kysyn AI:lta neuvoa. Lopputyön teen niin hyvin kun osaan. Minun tavallani. Niin kauan kun se riittää. Se on riittänyt kauan, koska mestarit tulee, kyllästyy ja lähtee kohti parempia haasteita, uuttä kunnianhimoisempaa mahdollisuutta. Minä olen saanut jäädä. Olen jäänyt kaipaamaan niitä kaltaisiani, jotka on potkittu laivasta kesken matkan. Ja se on saanut minut myös uumoilemaan, että joku satama on minunkin viimeinen. 

Mutta siis ensi syksy. Se on jo tosi lähellä. Veikkaan, että kahden seuraavan viikon aikana ymmärrän taas, mitä se tuo minulle mukanaan. Päätepysäkin vai jatkuuko matka yhä. Ei se mitään. Sain tämän kevään mielenrauhan kun maalasin kuvan ja ymmärsin keskinkertaisuuden kauneuden. Jäännitetään, mutta ei hätäillä.  

Kevätaurinko paljastaa tahrat ikkunoissa, sormenjäljet ovissa ja ahneuden raadollisuuden kasvuyrityksen työntekijältä vaaditun pelikirjan agendalla. Yhtäkkiä siinä kirkkaassa valossa kuuntelet ja katselet pomojasi uusin silmin. Siihen asti huolella ja tarkasti varjelemasi arvojen yhteneväisyys alkaa huojua. No tätä minä epäilin jo useampi vuosi sitten, Että ei minusta kuitenkaan ole tähän, mutta kun kävin kaiken arvotarinan lävitse, en löytänyt kuitenkaan niin punaista lankaa, että se olisi minut ihan liian kauaksi siitä vienyt. Niinpä jatkoin. Jokaisen kuukauden olen yrittänyt tsempata tätä yhä kapeammaksi käyvää tietä. Vaikka tiedän, että se päättyy, niin katsotaan rauhassa minne. Silti en pidä kevätauringon kirkkaudessa näkemästäni. Kun katson peiliin, minua väsyttää. Hyvin paljon. Eli suomeksi sanottuna, olen vaan jatkanut hiihtämistä, vaikka voidekin on väärä ja tekniikka ei meinaa toimia.

Noo, se pitää muistaa, että on jo huhtikuu. Kyllä tässä vaiheessa vuotta ollaan jo väsyneitä vaikka olisi yritetty olla miten ketteriä. Jos jaksan kesään, asia ratkeaa varmasti puolestani. Jäänkö tänne yhä pyörimään tällä hetkellä jokseenkin turhauttavalta tuntuvaa  ympyrää ja vai joko sen ympyrän pysäyttää potkut.  Sen tiesin, että tämä ei ole minun eläketyöpaikka, mutta sitä en, että nämä viimeiset vuodet ovat näin raskaita, kun haaveet kaatuu vaikka muuta haluaisi.  Miksiköhän minä olen aina ollut kohtuu tahmea paikan vaihtaja? Nyt kyllä asetan tavoitteeksi edes yhden muuvin tekemisen tällä viikolla siihen suuntaan, että ensi syksy olisi toisenlainen.   

Olen alkanut viime aikoina taas heräilemään öisin painajaisiin. Hermosto käy kireällä . Tällä viikolla, kun muu porukka on ollut hiihtolomalla, olen yrittänyt rauhoittaa itseäni. Antaa pelkojen tulla ulos. Taputtaa itseäni olalle ja sanoa, ymmärrän, olet kokenut uhkaa ja sinua pelottaa, että saat taas potkut. Mutta muistatko, ei se tappanut viimeksikään vaan siitä aukeni uusi erilainen maailma. Miltä työelämä näyttää tänään, jos et olekaan enää kiinni tässä? Millaisia vaihtoehtoja on ja mitä se minulta vaatisi jos vielä tälläiällä todellakin vaihtaisin työpaikkaa? Millaisen työpaikan haluaisin, jos ihan kaikki olisi mahdollista. Huomasin, että jo pelkkä vaihtoehtoisen työpaikan kuvittelu toi minulle suurta mielihyvää. Laajensin skaalaa ja mietin miltä se tuntuisi, erilaiset työtehtävät ja toisenlaiset päivät. Tunsin innostuvani, nuorentuvani.  Kyllä kyllä, minulla olisi annettavaa. Ja huomasin, että motivoiduin myös tässä nykyisessä työssäni enemmän. Ja lopulta ehkä nukuinkin paremmin, ainakaan en enää nähnyt painajaisia.

Vaihtoehtoja on. En ole vankilassa. Minun ei tarvitse laskea riittävätkö säästöni loppuelämäksi, jos saan potkut. Kyllä niillä 5 vuotta porskuttaa ja sitten tulee eläke. Minä osaan kuitenkin kuvitella, että saisin myös uuden työpaikan, koska minulle lopulta sopivia työpaikkoja voi olla enemmän kuin arvasinkaan. Olen ehtinyt tehdä tässä maailmassa niin monenlaista eikä nämä viimeiset 18 vuotta todellakaan ole menneet hukkaan. Minähän olen koko tämän ajan perehtynyt miten eri organisaatioissa tehdään työtä ja hallitaan tietoja. Minulle on siis kaikkea muuta kuin vanhentuneet tietotaidot.  Ihan vaikka vaihtaisin toiselle toimialalle. Ja tavoitteenahan on se 80% työaika, jossa ehtisin myös ryhtyä taiteilemaan, jotain luovaa nyt ainakin. Siitäkin ajatuksesta tulee tosi hyvä fiilis. 

Tämä oli lopulta hyvä viikko. Sain oma-aloitteisuuteni takaisin. Kiitos siitä.