torstai, 12. huhtikuu 2018

Piste

Viimeisin "oivallukseni" ja kummittelemaan takaraivooni. Luin jo samana päivänä juttua naisesta, joka oli pienestä palkastaan säästänyt ja sijoittanut ja rikastunut ja nyt eli oman näköistä elämäänsä tehdän sijoitustensa kanssa töitä. Minulle tuli välittömästi sellainen olo, että minähän olen supertyhmä, kun en älyä motivoitua työnantajani bonuksista ja koita edes kerätä itselleni mahdollisimman suurta pääomaa ja suunnittele itseni näköistä elämää. Saman tien ymmärsin, että olen myös työnantajani näkökulmasta haastava tyyppi, koska en toimi heidän ohjaamallaan tavalla vaan nautin erilaisesta työnteosta. Eli vaikka minä olen löytänyt sellaisen työn, joka sopii minulle, innostavan siis, ei työnantajani ole välttämättä löytänyt sitä tyyppiä jonka he ansaitsisivat.

Lopulta aika valaiseva ajatus. Jota on kyllä tarpeen pohtia ja miettiä, voisinko oikeasti tässä suhteessa jopa kehittyä. Tietysti ilman, että minun täytyy toimia arvojeni vastaisesti. Jos en ole ahne, voisinko kuitenkin olla järkevä ja älykäs tuon rahan suhteen. Siis edes toimia ei vain pakolliset kuviot suorittaen vaan myös ajatuksella kuten meitä ohjataan? Sisäistää sen, että vaikka maailma on täynnä köyhyyttä tai kurjuutta, minun tehtäväni on tehdä työnantajalleni rahaa niillä keinoin, joilla he haluavat. Ja näin hyödyn siitä eniten myös itse. Piste. Sisäisestihän voi kuitenkin innostua ja nauttia työnteosta. Miksi siinä on joku musta piste, jonne en osaa katsoa kunnolla. Voiko olla, että koen itseni näköiseksi elämäksi sen, että heilun päivät pitkät innostuneena erilaisista haasteista, joita ratkotaan. Taisi siskonikin jo kauan sitten sanoa, ettei voi käsittää miten joku tekee työtä, jolla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Mitä, onhan sillä kuitenkin suuri merkitys minä tunsin jo silloin, eri toimialalla. Minähän autan asiakkaitani voimaan todellakin paremmin, onhan sillä toivottavasti erittäin suuri merkitys heille. (ja tietysti yhteiskunnallisesti ajateltuna tienaan leipäni ja maksan veroni). Hmm

maanantai, 9. huhtikuu 2018

Oivallus

Maanantai-aamuna aina vähän joutuu hakemaan itseään. Päätän ekanakin jäädä etätöihin, en tunne voimaa liikahtaa työlästä (tietöiden sotkemaa) työmatkaani ja toisaalta, minulla on päivälle selkeä todo-lista. Aloitan tästä huolimatta aamuni selailemalla Linkedinia. Kaikenlaista julkaisua ja etenkin myynnin koulutusta ja teoriaa, osalla omaa asemointia ja markkinointia. Jäin pohtimaan asiaa, etenkin kun huomasin kirjoituksen jossa meitä kehoitettiin luopumaan siitä harhasta, että voisimme muuttaa muita. Siis koska on niin vaikea muuttaa itseään. Allekirjoitan

Olen ihminen ja myyjä, joka tarvitsee tuotteen, johon uskoo itsekin, haasteen, jonka ratkaisemisesta innostuu itsekin ja joo, se loppu eli teoria turhan työn välttämisestä, sen on tultava noissa työnantajien asettamissa  prosessin etenemisen vaatimuksissa. Ohjausta, jos siis halutaan välttä turhaa työtä, tarvitsen siis yhä siihen, että olethan tarkistanut että on olemassa myös budjetti, aikataulu ja päättäjät. Jokseenkin näin. Käytäntö on opettanut kyllä nämäkin kantapään kautta, mutta kun innostun niin se helposti unohtuu. Minulle työ ei tunnu ihan turhalta, vaikka asiakas ei koskaan lopulta etenisi. Minä saatan silti tuntea tyydytystä. 

Se aamun oivallus ei kuitenkaan ollut tämä. Vaan se, että itseään tosiaan on vaikea muuttaa. Ja onnellisuus töissä on oikeastaan siitä kiinni, että etsit ja vaihdat nöyrästi, kunnes löydät sen oikean. Sinulle sopivan. Aina teoriassa voin olla oppimishaluinen, kyllä vaan, uutta haluankin oppia joka päivä. Mutta se perus tatsi, jolla teen töitä. Vire. Se perustuu siihen, että löydän haasteen ja tiedän sopivan ratkaisun ja innostun itsekin. Silloin tunnen työni merkityksen asiakkaalle ja siinä on minun palkkani. Tunteessa, että annan jotain merkityksellistä. Ja yhdessä tässä ratkotaan asioita.

Niin että älä nyt tule siihen kirjoinesi ja teorioinesi ja latista kaikkea. Ja turhaan luulet työnantaja minua motivoivasi niillä rahaan perustuvilla viilauksillasi. Kaikki se raamittaa työtäni hämärän etäisesti. Minä vain olen tällainen, innolla käyvä. Kiva, että olen tähänkin tehtävään päätynyt ja tämä on joskus sopinut erittäinkin hyvin juuri minulle. Silloin, kun olimme pikkarainen kasvuyritys, jolla oli innovatiivinen ratkaisu ja kaikki kaivuutyö sallittua. Tänään. Hmm. Minä istun maanantai-aamuna kotonani etätöissä ja haen intoa lähteä täyttelemään määriteltyjä lomakkeita. Juu ei se mitään, kyllähän työn täytyy olla myös muiden näkökulmasta tavoitteellista.

keskiviikko, 28. maaliskuu 2018

Menipä niin sanotusti reisille

Tässä taisi olla parikin vuotta välissä kun viimeksi olen ajautunut riitoihin työpaikalla. Nyt se kuitenkin tapahtui "taas". Lähti lapasesta aivan yllättäen. En käsittänyt, että kollegani on niin uupunut, että kommenttini sai hänet täysin pois radaltaan. Enkä sitä, että itse olen niin uupunut, että minun on pakko antaa kommentteja täysin epäsopivassa paikassa. Pyysin anteeksi, mutta se ei taaskaan tullut sydämestä. Taisin tehdä vain niin, koska tajusin rikkoneeni jotain ja siitä olin pahoillani. Sen sijaan asiasta en muuttanut mielipidettäni. Tänään olen entistä väsyneempi, sillä tämäkin asia luonnollisesti kuormittaa mieltäni aivan liikaa. Onneksi alkaa pääsiäisloma. Pian. Huomenissa.
Silloin kun tällaista tapahtuu, tekisi mieleni pakata laukku ja lähteä saastuttamasta tätä työyhteisöä. Mutta paskat, minä niin näen tähänastisen elämäni perusteella, että omaa itseään ei voi paeta. Jokainen typerä virhe, jonka erehtyy tekemään on vain hyväksyttävä osana elämää. Myös työelämää, jossa niin mielellään näyttäytyisi täysin virheettömänä ja mukavana tyyppinä. Ei se vain niin mene. Niin, koska en ole sellainen.
Aamulla en kuitenkaan jäänyt etätöihin nuolemaan haavojani vaan kokosin itseni ja lähdin työpaikalle töihin. Se tuntui ihan sopivalta rangastukselta. Muuten en kyllä aiokaan itseäni ruoskia. Rapatessa roiskuu.  

keskiviikko, 21. maaliskuu 2018

Seuraava merkintä

Tämä on tapahtunut ennenkin. Kun uusi organisaatio lähtee purjehtimaan eteenpäin, tulee tunne, että laiva natisee liitoksissaan. Kuulen yhden kollegan jääneen hermolomalle. Näen toisen kollegan hakevan töitä kokonaan muualta, ja veikkaan myös pääsevän. Olemme keskustelleet työnhausta ennenkin. Häntä pidätteli meillä eniten oman aseman vakiinnuttamisen vaatima pitkä työ. Minusta se oli mielenkiintoista. Itse kokisin kuitenkin uuden mahdollisuuden arvokkaampana kuin oman aseman nykyisessä työpaikassani. Onko näin, että minulle asemani on jämähtänyt stabiili, enhän ole täällä meillä päässyt kokemaan muuta työtä ja hänelle, joka on kuitenkin päässyt tekemään organisaatiossamme useampiakin tehtäviä, se on jotain arvokkaampaa. Häneen on luotettu, hän kokee. Ja nyt, kun uraputki hänen osaltaan seisahtui, hän suuntaa katseensa muualle. Pikkasen tämä kääntää veistä syvällä haavassani. Miksi minä teen aina vaan samaa, vaikka olen hakenut myös muita töitä? No niin, nyt katse horisonttiin. Välillämme on myös 20 työvuotta, jotka olen eri tehtävissä ja eri organisaatioissa työskennellyt. Silloin kun minuun luotettiin, sain vaihtaa tehtäviä. En ole enää nuori, enkä nälkäinen. Olen vanhempi ja viisas. Yksi työ ei ole ollut sen parempi kuin toinen. Toki vaihtelua, mutta lopulta ei parempaa. Paras oivallukseni oli se, että omaa työtapaansa voi kehittää vielä paljon. Ja juuri silloin, kun tietynlainen kyllästymispiste on nenän edessä, täytyisi näin tehdäkin.Onhan tämä antoisaa.
Tämän haluaisin sanoa kaikille tässä natisevassa laivassa. Joku vaihtoi ja sai haluamansa paikan. Joku ei. Aina ei voi voittaa, ja joillekin voitto on jopa todella kaukainen ajatus. Onhan tämä kuitenkin antoisaa eikös. Älkää nyt kaikki pettyneet lähtekö tai sairastuko. Töitä kuitenkin riittäisi ja sekin on kuulkaa arvokas asia. Ai ei vai? Joo arvaan, että se minunkin Linked-in profiili näyttää jo aika huonolta ulkopuolisen silmin.

keskiviikko, 14. maaliskuu 2018

Naamiohuvit

Kevät on tänä vuonna mielenkiintoinen, onneksi kuitenkin valon lisääntyminen on saanut minut hyvälle tuulelle. Organisaatiomme uudelleen muodostus on jo ihan koomisessa vaiheessa, tai riippuu tietysti keneltä kysyy. Minun omasta näkökulmastani, samat pienet piirit, jotka viihtyy jo muutenkin yhdessä vaihtavat paikkaa ylemmäs ja kehuvat kilvan toisiaan. Ja toisaalla näen nuo etenemään taas pyrkineet, mutta kerta kerran jälkeen hylättynä jo täysin lannistuneet." Ei sitä kukaan tiimiinsä halua", sanoi esimieheni sivulauseessa. Minua suorastaan vitutti.   
Jostain syystä, jota en oikeastaan ole koskaan hahmottanut, minulla on aina ollut tämä häviäjien puolustamisvietti. Se on vuosien kuluessa vain voimistunut. Olen työelämässä oppinut tuntemaan useita ketkuja=ei niin luotettava henkilö, joka kuitenkin selittelee asiat parhain päin ja pärjää sillä ja sittemmin huomannut tämän etenevän hyvin. Onko se hyvä tilannetaju, joka heillä myötäsyntyisesti on ? Useinhan sanotaan niin, että huonojen viestien tuoja ammutaan, eli siis jos ei sitä kerro voi selviytyä. Ehkä elämä ei olekaan niin vakavaa, että sitä kannattaisi pilata esim. rehellisyydellä kun voi olla yksinkertaisesti mukava. Onko työelämässäkään lopulta kovin tärkeää että miten ne asiat todella on, kunhan näyttävät olevan hyvin ja meidän työntekijät viihtyy. Ja nämä ahkerat, tarkat ja pätevät, he taitavat olla siis liian pelottavia edetäkseen. Toisaalta ei kai kaikki etenijät voi olla ketkuja, niitä on vain siellä joukossa. Useampia. Ja ne tykkää toisistaan ja ei noista toisista. Kemiaa.
Karseata, että pohdin näitä viisauksia vasta viisikymppisenä. No toisaalta tunnen olevani aika vahva ja onnellinen. Minua ei kunnianhino enää riivaa silleen ehkä mitenkään. Harmittaa kuitenkin aina tälleen joskus naamiohuvien takia. Sekoittakaa pliis vähän pakkaa meilläkin.Joskus ihan vain huvin vuoksi. Joskus sen vuoksi, että herranjestas ajatelkaa nyt pitemmällekin. Onko kaikkien pakko olla samanlaisia naamionaamoja. No toisaalta, ajatteleppa ite. Ehkä olen nyt vaan taas liian kriittinen. Puolen vuoden päästä olen jo viisaampi näistäkin valinnoista.