keskiviikko, 25. maaliskuu 2020

Äkkipysäys

Tämän historiaan jäävän vuoden 2020 alkuvuosi on ollut yhtä juoksua töissä. Olen ollut suorastaan stressaantunut, koska organisaatiossa on vaihtunut johtoa ja suuri pensseli on sutinut meidän työntekijöiden iloksi nopeita muutoksia. Jotka on tietenkin tiedotettu etäpalavereissa, joissa kullekin kohdalle on varattu puoli tuntia. Muutoksen sisäistäminen on jätetty tapahtuvaksi itsekunkin omassa päässä. Ja koska minulla samaan aikaan on ollut myös tiiviitä asiakaskeskusteluja, joihin tietysti haluan viedä oikeaa tietoa, päässäni on välillä kiehunut. Olen jo monta kertaa katunut väsyneenä, että siirsin talvilomani keväälle. Viime viikolla peruuntui Lapin matkasuunnitelmat pääsiäiseksi ja Jääkiekon MM-kisamatka, eli lomasta tulee todella rauhallinen. Varmasti pääsen stressistä ja saan lomailla nyt keväällä ja kesällä ihan rauhassa vailla mitään stressiä matkoista tai liioista tapahtumista. Eheyttävää vai pelottavaa?

Pandemia on vaikuttanut työhöni toistaiseksi vähän. Olen aina tehnyt paljon etätöitä ja tavannut asiakkaitani virtuaalisesti. Tänään kuitenkin tajuan viimein, että koska minulla on aikaa istahtaa aamukahvilla ensin suvun yhteisille virtuaalikahveille ja nyt tähänavaamaan ensimmäistä kertaa ajatuksiani tänne, muutos on viimein lipunut  myös minun työnkuvaani. Asiakkaan ovat kaikonneet ketjureaktion seurauksena. Tulen varmasti kaipaamaan entisiä aikoja, jopa stressiä ja kiirettä vielä ennenkuin tämä on ohitse. Oikeaa tekemistä. Taloudellista turvaa. Niin ja kyllä minäkin tiedän, että maailma ei enää koskaan tule olemaan ihan samanlainen kuin mitä se oli ennen pandemiaa.

On monia asioita, jotka voivat muuttua parempaan suuntaan. Perheyhteys, välittäminen, lapsiin keskittyminen. Kukaan ei ole lähdössä enää mihinkään matkalle kokemaan jotain, vaan kaikki ovat vaan, ulkoilevat, keskustelevat ja on aikaa tehdä ruokaa. Ainakin omassa perheessä tämä näkyy näin. Olen miettinyt miten pandemia uhkaa meitä, mutta tullut siihen tulokseen, että eletään nyt kun vielä kaikki on hyvin ja huolehditaan sitten kun joku sairastuu. Stressi on niillä jotka ovat vastuussa. Suvustani kaksi onkin ollut selkeästi stressaantuneempia. Joskus on lohduttavan helppoa olla vain työmuurahainen ja kuunnella ohjeita. Maamme hallitukseen olen ollut niin tyytyväinen. Miten selkeää ja rauhallista viestintää. 

Ja niinpä tämä kevät ja ehkä kesäkin kuluu nyt odottaessa. Odotan että joku asiakkaistani kehittää testin, joku keksii mikä lääke tepsii ja viimeien ulos tulee rokote ja voimme viimein avata ovet ja palata kuluttamaan palveluita ja tekemään ostoksia. Nostamaan yhteiskuntaa jaloilleen. Uusille, varmasti ensin huterille, mutta kuitenkin. 

torstai, 5. joulukuu 2019

Minne katosi taas päivät?

Tämä salamannopea vuosi oli minulle tasainen ja kohtuullisen hyväkin. Tällä hetkellä joudun painamaan kieli keskellä suuta multitaskeja, joten merkit sille, että "ei tämä vielä tässä" ovat hyvät. Sillä budjetti on viittä vaille täynnä. Rauha maassa siis. Paitsi että ei nyt ihan. Kieli keskellä suuta meininki rasittaa. 

Työnantajalleni vuosi on ollut aika vaikea. Organisaatio nitisee muutoksissa, työntekijöistä on krooninen pula ja kulut ovat silti jatkuvasti liian suuret. Uusia sääntöjä ja säästötoimenpiteitä, kurinpalautusta sun muuta sataa meidän työmuurahaisten iloksi ja tällaisen aina hieman edessä kulkevan uusasiakashankkijan kauhuksi. Tänä vuonna olen siis todella koetellut oppimiskykyni rajallisuutta. Olen monesti miettinyt olenko se vaan minä, joka ei tunnu oppivan ja käsittävän, miten nämä menee ja miten niitä kuuluu soveltaa. Mutta kahvipöytäkeskusteluilla usein ymmärrän, että samat haasteet vaivaa meitä jokaista. Joku ei vaan tiedä, toinen välitä. Jollakin ei ole tällaista samanlaista tarvetta noudattaa sääntöjä ja siirtyä heti uuteen, kun se on julkaistu, kuin minulla. Joku ei edes noteeraa muutoksia, koska ei koskaan osallistu info-tilaisuuksiin muiden kiireidensä vuoksi. Eikä välitä siitä miten asiat hoituu, kunhan asiat etenee. Esimiehet paimentavat sitten heitä kohti uutta toivottua järjestystä. 

Minä osallistun infoihin, tavaan itse sääntöjä ja tunnen pienuutta kun ne eivät heti onnistu, ahdistusta kun tajuan, että toinen osasto, johon prosessit kiinteästi vievät, ei edes ole tietoinen uusista säännöistä tai niitä ei ole viety heidän toimintaansa lainkaan. Itken harmista kun sopimukset laahaavat koko ajan jäljessä. Hetkinen vain. (Super)nopeudellani ja "kuuliaisuudellani" voin tietysti pyrkiä olemaan yrityksen hyvä työntekijä, mutta samalla aiheutan itselleni turhaa harmia ja hammastenkiristystä ja paljon. Puhumattakaan siitä, miten muut kokevat sen.

Miten minä olen juuri tällainen? Olenko itse tyytyväinen työskentelyyni? Voisinko löysätä vai tuleeko siitä itselleni vielä huonompi olo, koska tiedän miten asiat pitäisi tehdä, mutta en tee. Todennäköisesti tulee. 

Jos minun onkin toteutettava luonteeni mukaista toimintatapaa, niin silti haluaisin muistaa elää, hengittää tätä hektisen työnympäristön tärkeältä tuoksuvaa ilmaa ja silti, haluaisin muistaa nauttia siitä, että vielä tänään työnantajani porskuttaa, tosin kohti katastrofaalista tilinpäätöstä, mutta kuitenkin, niin ja minulla on tänään vielä töitä. Ja minun täytyy muistaa, että työkaverini painivat tätä samaa painia, samassa veneessä. Toistaiseksi.

Juuri tämä tuli mieleeni, kun tapasin eilen yllättäen vanhan työkaverini. Oli mukava tavata, hänellä menee hyvin. Hän kuitenkin palautti mieleeni yhden elämäni aallonpohjista, lähdön yhteisestä työpaikasta. Yhtensä talvena, jo kauan sitten, sain yllättäen lähes joululahjaksi potkut, kun kauan kytenyt tuli leimahti. Meille oli tullut uusi toimari, kolme organisaatiota yhdistettiin, luotiin uusia sääntöjä ja oli kitkaa . En nähnyt tulevaisuuteen. Tuotannossa tuli laiminlyöntejä, kun tj vaihtoi miehitystä ja potki vanhoja osaajia ulos. Minua rasitti se kaikki ja se näkyi. Unohdin, että sinun työsi ei ole sinun vaan työnantajasi työpaikka, ja juuri sinua ei ehkä enää huomenna tarvita tai mikä karmeampaa, haluta. Selkeetä ja järkeenkäypää, mutta silloin se haisi todella pahalta ja tuntui ikävältä. Niinkuin pitkälle edennyt tauti. Sain vähän puskita epäluottamuslauseen. Rehellisesti potkut. Niinkuin moni muukin vanha osaaja. Olin ehkä odottanut sitä, koska olin niin äänekäs, mutta myrsky oli valtava. Voin todeta, että onneksi olen tänään tässä, eikä itsetuntoni siitä lannistunut, niin ehkä kuuliaisuuteni jopa pelasti minut. Jos kerran sanot, ettet halua että jatkan, että näin on tehtävä, niin minähän kerään tavarani  ja lähden. Noo, olen minä, se ei mennyt niin vaan suutuin a  tuli siinä mellastettua ensin reipas kaksi päivää pomolle luottamusmiehen tukemana, uhattua oikeudella ja neuvoteltua todellakin paremmat poistumisehdot, ennenkuin läksin. Pystyssäpäin. Tosin tunsin ivaa, kun yön aikana harmaaksi kasvoiltaan muuttunut pomo sanoi mielellään toimivani suosittelijanani, jos on tarvis. En uskonut asiaa hetkeäkään. Ja hyvä että remmastin niin, en piilottanut tunteitani, hampaan koloon jäi vain vähän ja se ei ole minua syönyt. Päinvastoin minulle tuli tunne, että osaan huolehtia itsestäni kun tarvitaan. Olen lopulta aika ristiriitainen henkilö ja se käsitys minulla on, että olen huono selviämään muutostilanteissa jos turhaudun.   

keskiviikko, 13. marraskuu 2019

Marraskuun mietteitä

Yhä useammin tänä synkkänä syksynä olen alkanut pohtia jäljellä olevia työvuosiani. Ja nimenomaan aarteena. Kai kaikki sai alkunsa, kun ymmärsin kuolevaisuuteni äidin lähdön yhteydessä. Pystyin jotenkin niin tarkasti aavistamaan, kuinka monta vuotta minulla kenties on itsellä enää jäljellä ja senkin vielä, että montako niistä kenties on tervettä. Olen nimittäin niin mennyt monessa äitini mukaan, että on siis suuri riski, että myös vanhuus on samoilla geeneillä varustettu.Näitä pohtiessa, tuli mieleen tarkistaa miten monta päivää teen vielä töitä ennen eläkettä ja kas, yhtäkkiä ,minulla on käsissäni tämä aarre. Jäljellä Olevat Työn Kannalta Mielenkiintoiset Päivät. Ja tunne siitä, että niitä ei saisi ainakaan valittamiseen käyttää. Kun tämän lähtee avaamaan vielä pitemmälle, tulee halu tehdä bucket lista ja lähteä etsimään ne asiat, joita on työelämässä halunnut kokea, mutta ei ole vielä saanut. Mitä ne ensiksikin olisivat? Pysähdytääs hetkeksi pohtimaan tätä.

Aloitin työelämäni kesätöissä 80-luvulla. Ensin kaikenlaista hanttihommaa, mansikanpoimijana, R-kioskin myyjänä, pesulatyöntekijänä, talonmiehen kesälomasijaisena ja lastenhoitajana. Opiskelujen lomassa työskentelin yliopistolla laboratoriossa ja yrityksen assistenttina. Kun valmistuin, jatkoin ensin samankaltaisissa töissä, mutta pian sitten "ylenin" tuotehallinnan parissa tuotepäälliköksi, laatua siinä ostettiin ja vahdittiin ja myyntilukuja mietittiin. Jossain vaiheessa vaihdoin markkinointiin ja viimein ihan suoraan myyntiin. Ja tänne jäin. Toisesta näkökulmasta olen vuosia ollut tiiminvetäjä ja tänään työnkuvaani ei kuulu esimiestehtäviä. Kauan sitten pienessä yrityksessä olin osa johtoa. Tänään olen työmuurahainen ja johto on kilometrin päässä. Tai no, nykyään sillä ei ole merkitystä, sillä johto on yhden Teams chat-klikkauksen päässä joka tapauksessa.Ja työpaikka tosi rento. Niin, olisiko niin, että oman työnkuvani kannalta olen päässyt kokeilemaan jo kaikenlaista. 

Seuraava tarkastelun kohde on asiakassuhteet. Olen hoitanut olemassaolevia asiakkaita ja nykyään etsin uusia asiakkaita suurimman osan aikaani. Markkinoinnissa ja tuotehallinnassa palvelin sisäisiä asiakkaita.Kun oikein mietin, niin ainoa kenttä, josta en ole ollut vastuussa asiakas-mielessä on kuluttajat. Mutta haluanko palvelulla kuluttajia? ja minkälaisella työnkuvalla sen voisin tehdä? Olisiko minun siis vaihdettava koko työpaikkaa? Tämä täytyy oikeastaan jättää hetkeksi hautumaan.   

 

 

keskiviikko, 9. lokakuu 2019

Pahin haaste

Syksyn koleus iskee luihin ja ytimiin. Syksy tuntee äkkiä elämältäni ja elämäni kääntyneen kuin syksyyn. Metafora, mutta hyvin selkeästi näkyvä. Puiden lehdet loistavat viimeiset hetkensä väriloistossa ja sitten ne putoavat. Minä koskettelen kaupassa värikkäitä puseroita ja mietin, näyttäisinkö pirteämmältä, enemmän ajassa kiinni olevalta IT-asiantuntijalta, jos pukeutusin niihin. Eikä minulla edes ole huono itsetunto. Unohdan itseni aivan täysin kun pääsen asiaan ja keskityn pelkästään asiakkaisiini. Mutta kuitenkin. Kevät on lempi vuodenaikani. Nuoruus näyttää häpeämättömän hyvältä. Minua harmittaa kun en itse silloin ymmärtänyt miten mahtavaa aikaa se oli. Tai eihän sellaista tarvinnut pysähtyä miettimään ja fiilistelemään. 

Sama pyörä pyörii töissä. Uusia ohjeita, sääntöjä, kiristyksiä ja asiakkaat, joille antaisin kaiken, koska siitähän se palkka tulee. Jos voisin. Joten onneksi on ne säännöt. Onneksi joku valvoo. Pohtii suuria kaaria. Joku älykkäämpi. Jotta minä voin juosta lönkyttää tätä omaa kapeaa osaani.

Tutkin säästöjäni ja mietin miten pienellä ihminen voisi tulla toimeen, jos oikein suunnittelisi ja haluaisi irti. Mutta mitä sitten tekisin päivät. Puhaltelisin sormiini, nuokkuisin nojatuolissa ja olisin onnellinen ettei tarvi juosta oravanpyörässä. Tämähän on jo käyty läpi. Monta kertaa. Haet uutta työtä- et uskalla, kun se  voi olla vielä paskempi paikka. Haet itsestäsi taiteilijan, kirjoitat ja maalaat- et syty tarpeeksi edes aloittaaksesi koemielessä vapaa-aikana. Lähdet opiskelemaan- uuh, uuden oppiminen on mukavaa, mutta oisko joku viikonloppukurssi mieluumin. Kun ne tutkinnot vaatii niin paljon. Jaa nämä lyhytkurssit on jo nähty. Kaikki on jo nähty. On syksy. Hetken tuntuu taas tältä kun katsoo sumuiseen hämärään aamuun ja takaraivossa on todo-lista. Mutta mitä minä oikein meuhkaan. Eikö oikeastaan ole aika mahtavaa, kun voi pian hypätä autoon ja lähteä valamaan uskoa parempaan tuonne kentälle. Minua tarvitaan. Värikäs puserokin istuu hyvin. Elämä on oikeastaan todella hyvällä mallilla. Silloin nuorena, vuoden 1993 laman keskelle valmistuneena, olisin ollut superonnellinen tulevaisuudestani, jos olisin nähnyt tähän päivään ja hetkeen. Minulla on siis joskus mielenkiintoinen, koko ajan uudistuva, hyväpalkkainen vakituinen työ. Mutta IT-alaltako siis, miten ihmeessä sinne pääsin? Kylläpä minua on lykästänyt :)

perjantai, 6. syyskuu 2019

Pinnistelyä

Syyslukukausi töissä alkoi rentoutuneena. Se on se budjetissa olo, joka rentouden saa aikaan. Työtyytyväisyys on kuitekin sellainen 5 sentin kuorrutus. Vain. En minä pysty pettämään itseäni(kään), kaipaan haastetta. Sitä eivät tällä hetkellä menossa olevat näpertelyt tuo pitemmän päälle. Hörpin kahvia, seuraan muita maisemakonttorissamme ja liian usein minua kyllästyttää.

11 vuoden jälkeen kollegat ovat kuin puuduttavia aviomiehiä, joita en ole valinnut. Yksi jurputtaa aina jääräpäisesti samoista asioista. Eikö hän osaa erottaa niitä asioita, joille ei voi mitään? Toinen pitää työskennellessään säännöllisesti ällöttävää ääntä. Onko sillä refluksitauti, vai mitä se räkii?  Kolmannelle olen vain kateellinen, karismasta, nuoruudesta, hyvästä kunnosta ja näen että hänelle tie on auki. Mikä jostain syystä harmittaa ja saa minut sättimään nuorta itseäni, joka en osannut kehittyä oikeaan suuntaan ja niin, joskus tunnen peniskateutta vaikka olen hetero. Jos olisin saanut y-kromosomin ja  testosteroni olisi läkehtinyt minussa jo kohdussa, jaksaisin ihan varmaan nyt osallistua paremmin noihin iänikuisiin ruokapöytäkeskusteluihin eri urheilulajeista ja autoista. Mut kun ei. Ei kiinnosta, en muista joukkueen jäsenten nimiä kuin hetken, en muista oman autoni vuosimallia enkä aina sitä rekkariakaan ja ei en missään nimessä halua, että tiimipäivänä lähdetään pelaileen jotain  hikistä joukkuepeliä. Joo joo mä tiedän, sitähän tämä tiimityö on. Onneksi päätetään mennä Stand-upia katsomaan. Vaikka naurettais eri kohdissa, minäkin pidän siitä.

Ai, sen huomaan, että olen porukan ainoa nainen. Se on kuule niin, että sekä naisissa että miehissä on laidasta laitaan tyyppejä. Tunnen näiden tiimiläisten kanssa kuitenkin paljon enemmän yhteistä, samankaltaisuutta ja yhdenveroisuutta, kuin esimerkiiksi jonkun toisen osaston naisten kanssa. Sitäpaitsi minä olen naimisissa miehen kanssa. Minulla on nyt vaan taas itseni kanssa haasteita. Ei nämä ole mitään nais-mies-kysymyksiä. Onneksi elän kuitenkin tasa-arvoisessa maassa ja työni on palkattu tasa-arvoistakin tasa-arvoisemmalla tulospalkkauksella. Ja alkuvuonna minä menestyin. Nyt kateus ja liika ajattelu kuriin ja töiden pariin. Etsivä löytää, ne haasteet meinaan.