perjantai, 1. joulukuu 2017

Liian pitkä hajurako

Olen niin kypsä siihen, että meidän organisaatiossa markkinointi, ylin johto ja myynnin reaalielämä ovat nyt alkaneet elää jokainen täysin omaa elämäänsä. Mitä ihmettä? 
Meillä on jo koko vuoden kehitetty ja myös ennakkomarkkinoitu näyttävästi uutta tuotetta. Myynnin reaalimaailmassa asiakkaat olivat siitä aluksi, joskus vuosi sitten, kiinnostuneita, mutta meitä tukevat ratkaisuntekijät jättivät sen aina pois ratkaisuehdotuksista, vedoten siihen, että se on kesken. Myynnistä sitten annoin vain lisätietoja ja kehoitin odottamaan. Ratkaisuiksi tarjosimme kuitenkin olemassa olevia tuotteitamme. Myyntisyklit ovat tunnetusti tosi pitkiä, joten myynnissä yritän pitää palloja ilmassa ja aina välillä jotain saada aikaiseksi. Aloin löytää hyviäkin argimenttejä, miksi tämä mullistava kungingastuote ei tule osaksi tätä ratkaisua.Tarjouskilpailuihin mennään yhteisillä sapluunoilla, ei näitä myynti keksi, eikä häröile. Myynti kuitenkin selittää monta asiaa. Ja myynnin valta näköjään meillä ymmärretään täysin väärin.
Kun uuden tuotteen syntyminen alkoi olla lähellä, Markkinointi kiihdytti kampanjaansa. Ylin johto polkaisi liikkeelle tarjousta ja lanseerasi lopulta myyjille loppuvuoden kilpailun. Itse katsoin sitä, että ei voi olla totta! Ovatko ukot (sori mutta ovat tosiaan kaikki nuoria ukkoja) näin pihalla reaalielämästä. Koska olen viimeksi saanut itse myyjänä valita mitä tarjoan asiakkaalle tarpeisiin, kaikista minun ratkaisuehdotuksista on myynnin ratkaisuntekijöiden toimesta koko vuosi jätetty tämä ulos, pyydetty olemasta tarjoamatta tätä uutta tuotetta vielä "koska ei voi tietää koska se tulee ja miten se lopulta toimii". Vuotta on aikaa tänään kuukausi. Nämä loppuvuoden kaupat tehdään alkuvuoden alustuksista, joissa tämä tuote on jätetty ja selitetty viimeistään ulos kuvioista. Mitä tässä oikein kuvitellaan? Kuka fuskaa ja miksi? Aika noloa ukot. Mitä sekoilua. Opiskelkaa organisaation nykyprosessit, kiitos. Nostan kuitenkin hattua sille "myyjälle", joka kilpailun noin niinkuin vahingossa ehkä voittaa ja pokkaa palkinnon. Olisin voinut väittää vastaan minua ohjaaville itsekin, jos kilpailu olisi julistettu joskus 1/2 vuotta sitten. 

 

 

torstai, 16. marraskuu 2017

Ajattelenko liikaa?

Olen ollut todella stressaantunut elämästä. Töissä kaikki kehittyy valtavaa vauhtia ja minä senkuin tumpleloidun, some on aivan liian työlästä seurata ja silti yritän, äiti-vanhus voi huonosti, tytär oireilee masennusta ja siksipä en oikeastaan yhtään ihmettele, että myös minä herään öisin kuolemapainajaisiini pohtimaan miten vielä selviäisin seuraavaan päivään.
Maanantain ja tiistain välisenä yönä se oli työstressiä ja yritin pitää itselleni puhuttelun aiheesta. Yleensäkin minun jos jonkun pitäisi KOKO ajan muistaa ottaa suurin osa asioista huumorilla. Olen niin saakelin tosikko ja päämäärätietoinen puurtaja. Mitä sitten jos asiat viivästyy, älä stressaa. Mitä sitten, jos ne menee pieleen sinusta riippumattomasta syystä, älä stressaa. Mitä sitten jos ne ei onnistu lainkaan, totea se tosiseikka vaan ja jatka. En ole yrittäjä vaan tietotyöläinen. En voi kuin pelata näillä palikoilla jotka työnantajaltani saan. Pomo ottaa vastuun päätöksistä. Kiitos siitä.
Viime yönä se oli yleistä kuolemanpelkoa. Sydän väpätti ja kurkkua kuristi. Pelkäsin, että nyt se tapahtuu. Minä saan elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen tai ehkä sydänkohtauksen tai ainakin hajoan henkisesti. Mutta se meni ohi. Aamulla ajattelin, että hyvänen aika. Yritänköhän minä nyt liikaa. Ja jos näin on, niin mistä tämä liikayrittäminen on minun pieneen elämääni uinut. En kai perhana vieköön vertaile itseäni muihin. Työpaikan Menestyjiin. Siloisiin some-profiileihin, joita löytyy etenkin markkinoinnin porukasta. Onnellisiin ja hyviin kasvattajiin, joiden jälkeläiset ovat elämäänsä tyytyväisiä. Voi apua. Se taitaa olla retriitin paikka. Kaikki sovellukset kiinni ja hiljaisuus.
Elämästä on tullut niin kiireistä, että ainoa positiivinen seikka alkaa näkyä, olen alkanut harkita juomista.Tuntuu, että alkoholilla alkaa olla negatiivinen vaikutus hermostooni. Ai viimeinkin, kysyy joku työterveyslääkäreistäni varmaan tyytyväisenä. Niin. Viimeinkin se on napannut kiinni suoraan näihin kuolemanpelkoihini. Päässäni on niin omituinen fiilis, että mikä tahansa on nyt napannut kiinni. Ehkä minuun on oikeasti iskemässä joku sairaus. Univaje nyt ainakaan kenellekkään tee hyvää. Pitäisiköhän kaivaa jostain verenpainemittari esiin ja kokeilla mitä se näyttää.

torstai, 2. marraskuu 2017

Informaatiopahoinvointi

Eilen oli työnteon kannalta minusta vuoden paskin päivä. Jokainen lehti tulvi lööppejä menestyjistä. Siis hyvin tienaavista sellaisista. Raha sinänsä on kuitenkin aika kauhea mittari. Moni työ on huonosti palkattua. Menestyksekkäästi hoidettuna et siis niissä pääse kuitenkaan tienaamaan. En siis arvosta ketään menestyjänä pelkästään suurten tulojen takia. Arvostan vasta kun olen vakuuttunut muuten. Paljaaltaan yhtä huono mittari on joku seuraajien määrä, joka muistetaan aina mainita kun puhutaan vaikutusvallasta. Niinkuin nyt siitä, että joku ottaa valokuvia pyllynsä kaaresta ja postaa niitä parinkymmenen tuhannen seuraajan ihasteltavaksi Instagrammiin. Onko sellainen vaikutusvaltaa. Seuraavaksi voi olla että tämäkin pyllyn kaaren postaaja laittaa Metoo häshtägin Tvitteriin. Aijuu, mutta eihän tätä nyt ainakaan saa sanoa, koska syyllistää ei saa. Jos näitä ajattelee liikaa, alkaa uuvuttaa. Oma pieni palkka ja oma mitättömyys tässä maapallon ekosysteemissä. Kaikenlaiset kampanjat ja hyvä elämä. Ei jaksa ei.
Sen sijaan eilen aloin aktiivisesti siirtää katsettani hyväntekijöihin, toisten ihmisten auttajiin, lähimmäisiin. Asioihin, jossa voi antaa arvostusta, iloa ja hyvää mieltä. Ja vielä tätäkin ilman, että siitä lyödään rumpua, sitä lasketaan meriitiksi ansioluetteloon tai sillä ostetaan taivaspaikkaa. Nyt hiljennyn hetkeksi, keskityn vain hengitykseen ja siihen, että minun työni tulee hoidettua kunnolla. Otan etäisyyttä kaikenlaisiin medioihin ja niiden lööppeihin. Hyvä olo ja oman osan hyväksyminen. Oma elämä. Vain oman elämän eläminen ja omat tärkeät lähimmäiset. Kaikki muu on välillä niin turhaa. 
 

tiistai, 24. lokakuu 2017

Mitä tekisin isona

Olen ryhtynyt yhä innokkaammin seuraamaan toisella silmällä erilaisia suuremman muutoksen elämäänsä tehneitä ihmisiä. Noita, jotka ovat vaihtaneet maisemia ja kuvioita oikein kunnolla. Tulkitsen tämän niin, että olet työelämässäni päässyt tiettyyn pisteeseen ja noin kuvaannollisesti taas läpeensä kyllästynyt. Tällä alalla, näissä maisemissa, yli kymmenen vuotta ja tämä jollain tavalla tuntuu olevan niinkuin tässä. Pientä pyörimistä, kosmeettista hoitoa työnkuvaan mutta aina uudelleen samat fiilikset. Minua kyllä joo kiinnostaa nähdä vielä vuoden vaihteen jälkeiseen aikaan. Ja johan olen monesti senkin todennut että vain muutos on jatkuvaa tällä toimialalla. Yritys on hyvä. Silti. Jos jäljellä on noin 15 vuotta aktiivista peliaikaa, mitä minä haluaisin tehdä nämä vuodet? Eikä nyt oteta sitä lähestymiskulmaa, että yritetään vaan pysyä kynsin hampain kiinni työelämässä. Sekin kun on yksi tämän maailman haaste, joka usein vielä konkretisoituu ennen eläkeikää.
Silloin tällöin tulee maaginen hetki, jolloin joku uusi asia tuntuu olevan mahdollinen. On sellainen olo, että voi valita miten toimii. Yleensä kaikkeen on ohjeet. Joskus saa olla luova. Jos saisi hyödyntää näitä hetkiä useammin. Kokeilla sellaisia lähestymistapoja, jotka voisivat tuottaa uuden lopputuloksen (laadun) varmistamisen sijaan. Hmm. 
Tähän on hyvä pysähtyä ja lopettaa koko ajatusleikki. Kaipaan selvästi uutta harrastusta, jolla voisin korvata työelämän laadunvarmistuksen tuomaa tasapaksua puutumisen tuskaa. Asiakas varmasti arvostaisi eniten, jos virkistyisin luovasti  vapaa-aikanani ja töissä jaksaisin sitten olla luja lenkki ketjussa.
Tai mitä jos antaa varmistamisen muille ja vaan heittäytyy luovasti kohti uusia tuulia?    
 

perjantai, 8. syyskuu 2017

Muutos ja sen vaikutukset

Tämähän tiedetään. Energinen kollega energisoi, jollei sitten viimein ala ärsyttämään ja lopulta turhauttamaan. Negatiivinen kollega pelottaa, ahdistaa ja lopulta sitä ei halua missään tapauksessa kohdata. Kun saavut kahvipöytään haet muiden siinä istujien kasvoilta reaktiota ja palautetta. Pääsenkö mukaan, olenko tervetullut ja ymmärränkö jutun juonen. Kun vanhat kollegat alkavat ympäriltäsi irtisanoutua, olet ensin huolissasi. Mutta heitä katsomalla näet, että vaihtelu tekee just nyt heille hyvää vaikka jättääkin tänne aukon. Siiten eräänä päivänä kohtaat kahvipöydässä uuden, tilalle tulleen kollegan. Uudet ajatukset, uusi kokemus, into ja kas, alat ajatella, että tämähän piristää työyhteisöämme ja ehkä tuo hyvää kehitystä. Ja jossain taustalla alat miettiä, että loppujen lopuksi maailmassa mikään ei olisi todennäköisesti kehttynyt, jos aina olisimme jääneet paikalleen siihen mitä osaamme niin hyvin.
No nyt voi tietysti katsoa peiliin. Kuka minä oikein olen? Ensimmäisen oikean työpaikan kanssa ensin heilastelin(kesätyöt) ja lopulta tein töitä yhteensä 7 vuotta kahdessa eri positiossa, toisen kanssa sujahti myrskyisät  8 vuotta, kolme eri positiota, mutta nyt, nyt olen tehnyt tätä työtä jo hippusen vajaat 10 vuotta ja positioita on vain kaksi. Ja näiden kahden välillä ei juurikaan eroa, joten mitä annettavaa minulla oikeastaan tälle organisaatiolle on? Tarvitaanko tällaisia pitkän matkan juoksijoita joukkoon? No ehkä tässä organisaatiossa ja maailmassa, joka muuttuu kokoajan. Jos katson sitä työpaikkaa, johon joskus tulin töihin, onhan tämä aivan kuin eri yritys. Kasvutarina on ollut mittava. Ja minä yhä innostunut siitä mitä asiakkailleni voin antaa. Tosin no joo, en aivan yhtä paljon kuin joskus ennen.