tiistai, 5. lokakuu 2021

Ja suurin niistä on nöyryys

Sehän meni sitten täysin vihkoon koko kvartaalin loppu, kun asiakas halusi jotain muuta kuin meidän johto. Minä kuuliaisena yritin, ja yritin ja huomasin, miten vaikeaa on toteuttaa Asiakas on tärkein -kohtaa, kun oma palkitsemisjärjestelmä ohjaa toisaalle. Lopputulemana oli aika stressaantunut myyjä, joka hetken tunsi jopa syvää vihaa asiakkaitaan kohtaan. Olen aina ollut huono häviäjä ja ilmeisesti onnistunut nykyään aika usein saamaan tahtoni lävitse. Viime perjantaina olin hirvittävän pohjalla ja väsynyt.

Onneksi viikonloppuna oli ajatuksia selvittävää toimintaa ja taustalla pohdin paljon itseäni. Tulin siihen tulokseen, että minä olen nykyään ihan liian tosissani tässä kaikessa mitä leipätyökseni touhuan.Missä on ilo. Mutta kun nuo kvartaalit on niin lyhyitä. Harmitti. Mutta eihän tästä ole muuta tietä, kun yrittää palata siihen jo hyvin alkaneeseen myönteisen hakemiseen. On tietysti oikein, että antaa myös vihan tunteiden tulla ulos. Että ymmärtää mistä ne johtuu. Ja ennenkaikkea, että niistä pääsee yli. 

Maanantaina työt aloitti aivan toisella fiiliksellä. Onhan se hienoa, että minulla on tämä työ, jossa voi voittaa paljon ja hävitä paljon. Ennenkaikkea se on hienoa siksi, mitä saamme niille Asiakkaille aikaiseksi. Sitäpä siis lähden tänäänkin hakemaan ja siitä nauttimaan, että on tällaisia mahdollisuuksia oikeasti perehtyä asioihin. Asiakkaiden haasteet ovat mielenkiintoista ratkottavaa.Ulkona on syksyn ruskan ihanat värit ja se tarkoittaa, että edessä on taas pitkä, kylmä ja pimeä vuodenaika. Siitä ei selvitä vihalla, stressaamisella tai puristuksella vaan innostuneisuudella.  

Voisin jättää tämän kaiken taakseni ja elämä olisi tasaista. Joskus niin tulee käymään, sillä tie meiltä ulos on lopulta aika lyhyt sekin. Niinkuin elämä nyt muutenkin tuntuu olevan. Yritän oppia suhteellistamaan kaiken. Jos joka päivä teen parhaani ja olen kiitollinen siitä, että saan tehdä sen. Toivon, että voin löytää itselleni paljon palkitsevampia tunteita kuin yrityksen palkitsemisjärjestelmien raha. Jos minulta kysyttäisiin, mitä haluaisin palkinnoksi, niin se olisi itseasiassa uusi mielenkiintoinen Asiakas. Ja sen palkinnon voi löytää kyselemällä.   

perjantai, 24. syyskuu 2021

IPO harjoitukset

Onpa totisesti ollut kiire syksy. Olemme aloittaneet IPO-harjoitukset ja joudun soutamaan säännöllisessä rytmissä niin, että käsivarsia jo pakottaa. Hauikseni eivät olleet ihan tarpeeksi vahvat, josko niitä nyt olikaan. Harjoitukset ovat suuri haaste, joudun oikein kaivamaan syvältä itsestäni tahtotilan, että en mene mukaan marinaan, jota sitäkin kuuluu, vaan oikeasti haluan tästä selviytyä. Tämä olkoon viimeinen harjoitukseni tässä yrityksessä. Ja joo tosiaan, niin se onkin, varsinkin, jos en jaksa soutaa. 

Kadun valoisalla puolella on se tosiaasia, että organisaatiomme haluaa kaikkien selviytyvän. Minäkin sain Mentorin ja omaksi hämmästyksekseni olen käsittänyt, että omia vahvuuksia ja niitä hetkiä työssä, joista todella saa energiaa, kannattaa korostaa. Niinpä työkuplassani on välillä ilotulitus ja hämmästyn, kun saavun tiimipalaveriin ja toiset eivät näekään kauniita värejä. Itselleni tyypillisesti en halua luopua kuitenkaan omasta kuplastani ja yritän ampua toiset alas. Jääköön tiiminvetäjän haasteeksi se, miten päämme kolisevat yhteen. Minulla on vain minun selviytymisyritystarinani, kirjoittakoot muut sitten farssia, jos se on mieluisampaa. 

Tietysti on hienoa, jos pystyy jatkuvasti ampumaan johdon ohjeet ja työkalut alas. Miten viisas ihminen onkaan. Itselle tuottaa tällä hetkellä, huom! Mentorin antaman kirjallisuuden valaisemana, suurempaa iloa oppia käyttämään johdon antamia työkaluja ohjeiden noudattamiseen. No sitä tietysti tukee se, että pidän selkeistä ohjeista ja määritellyistä agendoista. Tätä fiilistä tukee myös se havaintoni, että työni helpottuu niiltä osin koko ajan. Voi olla, että en pääse perille kovaan tavoitteeseen, mutta ainakin soutu sujuu ja vene liikkuu. Olen iloinen tästä ja innostunut kun asiakkaita alkaa olla taas, eli heilläkin erinäiset projektit käynnistyvät uudelleen korona-ajan jälkeen. 

Jään aikalailla tasan kymmenen vuoden päästä eläkkeelle. Nyt on todellakin se hetki, jolloin haluan soutaa vielä innolla. Vuosien aikana voi tapahtua ihan mitä tahansa, mutta tässä Mentorin kanssa keskustellessani, olen tajunnut että minä olen oikeastaan aika valmis siihen. Siihenkin, että tipahdan veneestä. Hion oman elämäni vaihtoehtoisia tarinoita ja näen, että jos toinen väylä ei vedä on paljon mitä kohti luontaisesti lähtisin. Onko ikä lopulta sellainen este kun lehdissä kirjoitetaan , sen näyttää aika. Tyypillisen ikäiseni tavoin ennenkaikkea toivon pysyväni terveenä, sehän kaiken a ja o. 

Jeps, ulkona on selvästi syksy. Mutta perjantai-aamun työfiilis on oikeastaan kohdallaan.

perjantai, 28. toukokuu 2021

Haikea kevät

Tuntuu haikealta, kun ensin ei näe toisia työkavereita yli vuoteen, koska ei ole yhteisiä tapahtumia ja sitten kuulee että he ovat viimeisiä päiviä töissä. Tuntuu, että aika moni on vaihtamassa työpaikkaa. Tuliko minun tyuöpaikastani nyt Koronan johdosta muuttotappiotyöpaikka? Meillä on hyvät mahdollisuudet ollut tehdä etätöitä koko ajan, jo ainakin 10 vuotta. Aika moni on kuitenkin työskennellyt toimistolla. Täällä on oma ilmapiirinsä, jota ei ole omassa huoneessa kotona työskennellessä. Minä itse voin paremmin kun saan jakaa työskentelypaikkaa. Asiakas, koti, työpaikka. Kaikista parhaiten voisin, jos tapaisin asiakkaatkin livenä. Viimeisen vuoden aikana on ollut kaksi mykistävää live-tapaamista ja kaikki muut Teams-palaveri-puurtamista. Työnilo on 6 palaverin päivistä kaukana. Muistikapasiteetti kuormittuu ja tuntuu, että muistanko tehdä kaikkia ajattelemiani ja lupaamiani asioita lainkaan. Kirjoitan ylös kokoajan asioita.

Työnilo. Mitä se minulle merkitsee? Ensimmäisenä nousee mieleen yhteenkuuluminen. Sitten onnistuminen omassa tehtävässä. Yhdessä suunnitteleminen. Yhdessä iloitseminen kahvitunnilla. Jaahas, sitä ollaan aika työkaveririippuvaisia. Ei ihme, että hyvien tyyppien lähteminen tuntuu. Täytyy löytää uusia kavereita.

Tässä tullaan siihen, että kun yksi vanha lähtee tilalle tulee uuden arvomaailman nuori vireä työntekijä. Tiedättehän, kun itse on 10-15vuoden päästä eläkkeellä ja toinen on vasta työuran alussa. Olen miettinyt miten bondata. Tuntuu freesiltä tutustua nuoriin, tiedän, tulevaisuus on uusissa opeissa. Mutta vaikealta löytää sitä sidettä joka yhdistäisi. Lisäksi tuntuu että aivan liian usein joku keksii pyörän uudelleen. Mutta niin maailma varmaan pyörii.  Kaveeraan ja käyn kahvilla vanhojen työkavereiden kanssa. Enimmäkseen niiden, joiden kanssa työskentelin ikävuosina 30-40. Silloin kun minulla oli ehkä se suurin flow. Tänään olen erilainen. Työ ei ylipäänsä ole kuin 50% elämästäni, saan tästä rahaa viettää sitä kaikkea muuta, paljon tärkeämpää. Mutta koska työ on kuitenkin 50%, haluaisin viihtyä ja iloita myös täällä. Kyllä voi ihmisen tavoitteena olla elää 100% mukavaa elämää.

Bondausogelma on ehkä harrastukset. Juuri tässä työpaikassa, jossa nyt olen, olen ollut henkisesti täysin ulkona kokoajan paitsi kaljalla terassilla. Tämä on ensinnäkin miesvoittoinen työpaikka, aiemmat työpaikkani olivat yhtä lukuunottamatta naisvoittoisia. On meillä silti 10% naisia. Täälläkin on kerhoja ja joukkueita, mutta miehet tietysti urheilee ja pelaa. Nuoret naiset myös. Joudun urheilemaan jo oman mieheni kanssa ihan tarpeeksi. Ikäeron ja huonon kunnon vuoksi olisin riesa, mitä ikinä näiden nuorien kanssa tekisinkin. Seliseli, minkälaisissa kerhoissa sitten kävin? Näytelmäkerhossa, hyvinvointi-illoissa ja muuten vaan ulkona. No joo, totuus on, että silloin oli ehkä energiaa ja ehkä se alkuperäinen ammattini oli 60% minua, jolloin oli myös samanhenkistä seuraa. Tämäkin työ sopii minulle, mutta ei toimialan vaan sen takia että teen myyntiä. Mutta mieheni on ihan samalla toimiallla kuin ennenkin ja hänestä tuntuu samalta, parhaat työvuodet oli nuorempana. Nyt tehdään mieluumin muuta. Ja nukutaan ainakin yöt. Joten ehkä se on arvomaailma ja ikä. Sitä arvostaa läheisiään, vapaa-aikaa ja elämää, ymmärtää mitä on väsyä. Työnantajaa arvostaa leivän tuojana. Joo, näin se on. Ja silti kaipaan jo etukäteen kuitenkin niitä vanhoja naamoja, jotka ovat vaihtamassa muualle. No, nyt vaan minglaamaan...on onneksi perjantia. Ja illalla tapaan vanhoja kavereita. Jaa mitä me tehdään, Vaihdellaan vaatteita ja kenkiä ja juodaan viiniä.     

torstai, 29. huhtikuu 2021

Minä, kielimuuri ja moniajo

Etätyöskentelyn yksi seuraus on se, että kaikki koulutus ja keskustelu on alettu käymään globaalisti koko organisaation voimalla ja tietysti englanniksi. Ja kun ollaan globaaleja niin tapaamisajat ovat tietysti pitkin iltaa. Välineinä meillä on paitsi videopuhelut myös uudet työkalut, jotka vaativat sitä multitasking-kykyä ajatella, kääntää,  ymmärtää, ideoida, kirjoittaa,seurata ja tuntea ryhmäytymistä. Tietysti, olenhan minä nähnyt tämänkin päivän tulevan sata kertaa painajaisissani. Saanut harjoitella kansainvälisisää tapaamisissa. Mutta nyt kun se lopulta on tässä ja ohjaa työtäni, istun täällä kotityöhuoneessani osallistumassa ja aivoni käyvät joka päivä ylikierroksella. Nukun nykyään todella paljon.

Kielimuurin pahin ongelma on muutos osallistuvasta oppilaasta seuraajaksi ja seinäruusuksi. Kiitettävän oppilaan statuksen sijaan saan kokea mitä on olla maahanmuuttajaoppilas ilman kunnon kielitaitoa. Korva tottuu vähitellen ja alan harjoituksen vuoksi ymmärtää toisten puhetta yhä paremmin. Oma tuotos on lähinnä alakoululaisen tasoa. Ja kun katson videota, joka tilanteesta otettiin, niin näytän koomikolta, silmät pyörii päässä, otsa on rypyssä ja uuh kieli solmussa kun pitää puhua. Live-tilanteessa voi selvitä monella tapaa ja olla intensiivinen, videopuhelussa olet jotenkin enemmän pulassa. Ja sen voi nauhoittaa.

Minun työtäni  on toimia asiantuntijana. Minusta tuntuu, että en näytä siltä näissä meidän yhteisissä palavereissa ja koulutuksissa. Mieleen hiipii epäilys, näytänkö asiantuntijalta edes suomeksi? Tältä tuntuu ikääntyvästä ihmisestä kun työstekentelyvälineet ja tavat muuttuvat. Tältä tuntuu, kun ei voi toistaakaan enää sitä, minkä tiesi onnistuvan, missä on hyvä ja miksi on tänne palkattu. Voinko olla vain huonon itsetunnon omaava tyyppi? Voisiko olla, että en tiedä edes miltä nykyajan asiantuntija näyttää. Onko sellaista? Harjoittelemme uusia kykyjä. Kai niitä voi oppia, kun tarpeeksi toistaa. Juuri siksi niitä harjoitellaan. Pysyy korva herkempänä. Kai se vanha juttu kuitenkin pätee, että lopputuloksesta sen erottaa toimiiko menestyksellisesti. Jospa vain pingotan ja tärisen väärin perustein. Pääsin koulussa liian helpolla. Luulin itsestäni liikoja. Jospa olen vaan henkisesti laiska. Unelmoin hommista, joissa pääsen vähällä sen sijaan, että uisin virran mukana. Pakko on hyvä motivaattori.   

torstai, 11. maaliskuu 2021

Kierre

Asiat liikahtivat eteenpäin ja niinpä tietysti pysähtyivät sopimukseen, asiakkaaseen ja sen jälkeen on vielä byrokraattinen oma sisäinen prosessi. Meille keinotekoisesti tehty kvartaalipaine näyttää, että minulla on aikaisemman loppuvuoden sijaan 2,5 viikkoa aikaa saada ne maaliin tai minua rangaistaan asioiden hitaudesta. Väsyttää. Valvon ja mietin yöllä, että olenko oikea ihminen tälle positiolle kun näin ahdistaa. Yritän pysäyttää ajatuksen, mutta jollain lailla sisäinen paine ajaa minua kysymään onko tämä se matka, josta haluan elämäni viimeiset käytettävissä olevat 15 työvuotta nauttia. Vai voisiko se työmatka olla jotain muuta, sellaista, jossa puhkuisin yhä intoa ja tuntisin ratkaisevani asiakkaan ongelmia. Minä kun en lähtenyt lukemaan sitä lakia vaan opiskelemaan jotain aivan muuta.

Korona-ajan mietteitä varmaan, koska en ole käynyt taas työpaikalla naismuistiin. Kukaan kollegoista ei ole vahvistanut minua vuorovaikutustilanteessa ja etänä voimaannuttaminen on jotenkin ontuvaa. Vaikka kyllä sitäkin välillä tapahtuu. Itse vaan mietin, että kuinka paljon sitä voi pyytää itselleen vaikuttamatta ruikuttajalta. Haluaisin näyttää pomon silmissä yhä siltä kun oisin se "right person at the seat" . Varmuuden vuoksi. Jos tämä ahdistus meneekin huomenna ohi. Onhan tulossa kesä ja Korona-rokotukset. Ehkä minulla on vain tavallista heikompi psyyke. Ja luonne, jossa yritän kannustaa muita sen sijaan että itse narisen, sillä kun narisen se hävettää ja nyt hävettää jo lähes kokoajan. Tosi vaikea tehdä työtä kun on kokoajan anteeksipyytävä olo.

Siis taas mietin, että miten katkaista kierre. Miten nousta, poimia tärkeimmät ja suunnata katse tulevaisuuteen. Ja tuntea siitä tyytyväisyyttä ja innostusta. Onhan tätä nähty jo ennen Koronaakin. Tajusin muuten, että tämä helvetin rankka byrokratia tarkistuksineen on luotu meille ainakin osittain Koronan vuoksi. Koska meiltä puuttuu se vuorovaikutus, johto ei luota kotona puurtaviin, vaan haluaa tarkistuttaa tai tarkistaa asiat itse. Kaikkialla sama meiniksi, näin epäilen. Koitetaan nyt vaan sopeutua.