Takelteleva työssäkäyntini saa jatkua. Olen stressaantuneesti iloinen.  Eihän tämä mitään painetta muuta eikä poista, olen auttamattoman takamatkalla 2024 tuloksissani ja suoraan sanoen hävettää. Kuinka pitkään omaa huonoa suoritusta voi selitellä sodalla, kustannusten nousulla tai taloudellisella taantumalla. Mutta kun vuodenvaihde tulee, tulostaulu on taas tyhjä kaikilla. Hetken aikaa olen kuten muutkin. Huonot vuodet kuitenkin syövät itsetuntoa ja saavat pohtimaan syntyjä syviä. Onko lopulta totuus se, että minua ei ole koskaan edes motivoinut tämä rahan perässä juokseminen. Tarvitsin vain leivän pöytään ja vuosia se onnistui paremmin kuin uskalsin toivoa. 

Väsyttää ajatella niin paljon. Töitä kyllä riittää vaikkei satoa korjattaisikaan. Ja aina on perjantai. Miksi tämä elämä on nyt lähtenyt etenemään pikakelauksella. Minunhan piti nauttia näistä viimeisistä työvuosistani. Sen sijaan pusken hommaan eteenpäin ja väsyn iltaisin yhä aiemmin. Sen huomaa, että ihminen todella vanhenee 60-vuotiaana. Näin sen jo aikoinaan äidistäni ja anopistani. Harmittaa vaan ja mitenkään sitä ei haluaisi.

Edelleen ajattelen liian paljon. Epäonnistumista, vanhenemista ja tätä pimeää vuodenaikaa. Voisinko mitenkään keskittyä siihen mikä on hyvin. Terveyteen, siihen että sain jäädä yhä nauttimaan mahtavasta nuoresta seurasta ja kuukausipalkasta, siihen, että asunto on maksettu, sota ei ole levinnyt meille, luminen talvi kuuluu Suomeen ja minulla on sukulaisia, joiden kanssa pidämme yhtä. Voisinko paremmin, jos keskittyisin enemmän sukulaisiini, rakkaisiini ja vaeltaisin lumisessa metsässä? Se on oikeasti varmasti ihan avainasia, jolla virkistyn. Voisinko pitkästä aikaa jopa innostua joulusta? Ei sentään, kaikki se kaupallinen paska olisi ihan liikaa. Mutta jos saan antaa lahjat säästöinä krääsän sijaan  ja keskittyä maistamaan ja haistamaan joulun, no ehkä kuuntelemaan ja näkemäänkin. Se tuntuu hyvältä. 

Minä selviän kyllä, kunhan joka päivä huomaan hyvät asiat, sillä niitä on elämässäni niin paljon. Loppuvuoden lupaus. Tällä mennään.  

Mieleni ei jaksa käsittää miten puristaisin tästä kuivasta työmassasta yhtään hedelmällistä kauppaa. Väsyttää puurtaa ilman tulosta, sellaista on ollut koko tämä syksy. Rukoilen sadetta aavikolle. Ja yhä edelleen mietin mitä muuta voisin tehdä. Vaan kun olen yhä kiinni töissä en jaksa aktivoitua. Harmaata on.

Olen tottunut siihen, että työelämän on täynnä ylämäkeä ja alamäkeä. Että välillä joutuu keräilemään itseään. Mutta jossain on aina ollut myös auringon nousu, joka on kirkastanut taivaan. Nyt en ole nähnyt sitä niin pitkään aikaan, että ihmettelen. Voisinko jo tehdä sen päätelmän, että tälläkertaa en ole pysynyt mukana, kyennyt muuntautumaan, ainakaan en ole saavuttanut enää sitä tasoa mitä minulta odotetaan. Tähän ne ovat muutkin meiltä lähteneet joskus päätyneet. Olen nostanut esimiehelle kättä, kertonut rehellisesti ettei homma suju ja saanut sen käsityksen, että luottoa on yhä, tarvo vaan lumessa eteenpäin. Tämä on itseasiassa hyvin mielenkiintoista. 

Suunnittelen, toimeksi panen ja selittelen, eikä mikään ole muuttunut. Vapauttakaan minut toivon, mutta samalla tiedän, että onhan se nyt niin, että jos haluan muualle, siellä on muut haasteet ja minun on todella oltava itse myös aktiivinen, että löytäisin sinne. Pienin kokeiluin sanoi mentori jo joskus 5 vuotta sitten. Ja silloin sitten tähyilin, mitä itseasiassa haluaisin tehdä. Ja tajusin, että edelleenkään, tässä kypsässä iässä, en tiedä. Haluaisin tehdä tätä mitä teen, mutta niin, että saan tulosta. Ja siinä se oivallus silloin ehkä oli. Ja jäin. Ja jään kai nytkin, kunnes YT:t saattelevat minut ulos maailmaan, epäilen, että muutosneuvottelut ovat kyllä tulossa vielä. Ehkä se minun luotto loppuu sitten siihen.

Onneksi tässä on muutama asia hoidettavana ennen sitä. Kärsivällisyyttä vaan. Josko tämä olisi jo aallonpohja ja pääsisin taas mukaan minäkin.

Olin väsynyt koko kesän. Tosi väsynyt. Ja väsynyt olen yhä nyt, kun pitäisi palautuneena aloittaa uudet haasteet. Ärsyttää suunnattomasti koko väsymys. Ainoa ilon aihe on se, että olen taas jaksanut sentään lukea kirjoja. 

Jännitin ensimmäistä päivää, sillä minusta tuntui, että mikä tahansa voisi katkaista "kamelin kaulan" ja en enää jaksaisikaan edes yrittää. Onneksi pääsin kiinni töihini lukemalla sähköposteja ja vastailemalla niihin. Silti minulla on vahva tunne, että meillä ollaan menossa muutosten vuotta ja muutos voi tulla itsellenikin nopeammin kuin arvaankaan. Sekö minua väsyttää? 

Minä on tällainen. Katselen liian kauas tulevaisuuteen, koska olen ollut koko elämäni töissä aloilla, joissa on valmistauduttu aina seuraavaan. Ja tässä organisaatiossa, jossa nyt työskentelen, muutos on niin valtavaa kokoajan. En millään hallitse tätä palettia ja se lienee syy, miksi olen niin uupunut. Uupuvathan nuo nuoremmatkin.

Vanha viisas konsti on keskittyä vaan olennaiseen. Siihen mitä on menossa ja siihen, mihin pomot ohjaa. Siihen, että on sentään mahtavaa, että on työ ja kuukausipalkka. Siihen, että aikaa ei voi pysäyttää. Siihen, että nukkuu tarpeeksi ja lisää, jos sekään ei riitä. Siihen, että menee työpaikkalääkärille kysymään, voisiko vielä olla huonot veriarvot, vai mikä tässä nyt väsyttää. 

Minä olen osani melkein tehnyt. Kyllä minä vielä tämän lopunkin jaksan, muutamat vuodet ja vaihtoehtoja on enemmän. Ja otan vastaan mitä on tullakseen. Hyvä työelämähän tämä on ollut. Jaksan minkä jaksan ja lepään minkä lepään. Ehkä haluaisin yrittää enemmän ja mieli pistää vastaan, koska en jaksa yrittää enempää. Ehkä teen nyt vähän liian vaativaa työtä, sellaista, johon en ihan riitä ja ehkä senkin aika on mennä ohitse jossain vaiheessa. Aika näyttää. Nyt vaan selviydytään. Luulen, että moni muu joutuu tekemään samallatavalla oli toimiala mikä tahansa.

Eipähän uskoisi, että täällä ollaan yhä ja tuntuu vieläpä siltä, että hyvin jaksaa :) Tapasin viime viikolla työkavereitani 20 vuoden takaa. Tuntui siltä, että olimme yhä sama Dream Team, joka meillä oli silloin. Olisimme siltä seisomalta voineet jatkaa yhteistyötä. Siitä jäi itselle todella hyvä boosti. Olen nyt ollut jo kohta sen 20 vuotta täysin eri toimiallala. Nähnyt ja koeknut täälläkin vaikka mitä. Hyvä, että vaihdoin, mutta hyvä, että minulle tuli sellainen olo, että voisin tehdä sen yhä. Lähteä ja löytää jotain minulle sopivaa. Loppujen lopuksi työelämässä paljon on kiinni myös siitä, että oikeasti haluaa oppia ja selvittää itsensä eteenpäin sillä saralla missä on. 

Jos siltä tuntuu sisäisesti niin uskon, että se myös on niin. Nautitaan siis matkasta. Elämästä. Töistä niin kauan kuin niitä tehdään. Ei valittamista.Kesälomaan on 6 työaamua. Niiden aikana ei ihmeitä tehdä. Olen jäljessä kaikista tavoitteista ja tulevaisuus ei näytä siltä syksylläkään, että niihin pääsisin. Tarvitsen näitä boosteja ja tunnetta, että selviän, vaikka saisin potkut. 

On tullut myös aika, jolloin itse säästämäni eläkevakuutus oikeuttaisi minut nostamaan eläkettä. Eipä sitä voinut tietää kauan sitten köyhänä tyttönä, joka teki pätkätöitä ja oli huolissaan eläkkeestään, että täältä katsottuna olisin suonut itselleni nekin rahat käyttöön silloin. Tänään olen vielä hyvätuloinen ja -osainen kahden työssäkäyvän aikuisen taloudessa elävä. Silloin nuorena perheellisena kituuteltiin hyvin pienin varoin ja säästettiin kaikessa. En varmaan koskaan ole ollut mikään penaalin terävin kynä.Mutta nyt se päätös tarjoaa minulle kuitenkin sen, että voin rennommin tehdä töitä myös näinä huonoina kausina. Jos joudun ulos, mulla on jotain lisäturvaa.

Näin syntymäpäivänä voin olla onnellinen. Aika hyvin minun kävi vaikka valmistuin lama-ajan Suomeen. Sain lopulta vakituisen työpaikan ja koulutettua lapsista kunnon veronmaksajia. Elämä valuu tiimalasissa liian nopeasti. Olen kohtuullisen terve. Jokainen näistä jäljellä olevista vuosista on tärkeä.  

Jalkaleikkaus on takana ja olen lojunut sohvan vankina jo 2 viikkoa eli yhden kolmasosan. Työ sujuu, jos jaksaa sietää puuduttavia asentoja ja jaksaahan niitä sietää, jos vaihtoehto on TV ja suoratoisto. Voi kyllä, haluaisin olla oman elämäni sankari enkä seurata sivusta kuvitteelisia tarinoita. Mutta kyllä kummallekin riittää aikaa.

Työnteko on jotenkin vakiintunut. Teen pikkuhiljaa asioita eteenpäin ja ärsyynnyn, kun tulokset laahaa perässä. Ihan koko ajan. Täytyy todella olla optimisti, jos vielä toivoo, että tästä minun puurtamisesta noustaisiin ihan tavoitteiden tasolle.Ja silti, minusta tuntuu, että se on ihan kulman takana se menestys. Ja siksi minä jaksan. Yhä jaksan.

Eilen puhutiin merkityksellisyydestä ja totesin, että jos en minä olisi tässä niin joku muu olisi ja siksi en koe olevani itse tai edes työni olevan työnantajalleni mitenkään merkityksellinen. Mutta työnantajani on minulle merkityksellinen kyllä. Antaa leivän ja viinin sekä antaa ne mahdollisuudet, joita odottaa joskus ikuisuuksiin. Itse puolestani olen merkityksellinen lähinnä perheelleni. Miehelleni ja lapsilleni sekä sisaruksilleni. Hyvä niin. Yhteiskunnan kannalta olen vain veronmaksaja, en mitenkään merkityksellinen ihminen. Elämäni tarkoitus on nauttia näistä päivistä, oppia uutta ja keskustella muiden eläväisten kanssa maailman menosta. Itselleni olen hyvin tärkeä ja rakas. Ainoa.

Kehityskeskustelu patisteli tavoitteisiin ja toiveisiin. Keksin vain yhden. Jospa jossakin vaiheessa saisin sen 4 päiväisen työviikon ja enemmän aikaa elää.Mietin, että se ei kyllä varmaan ollut se tavoitteellisuus, mitä työnantaja halusi minun tunnistavan itsessäni. Mutta pysähdyin miettimään ja en keksinyt muuta, kai nyt joku heidän antamien tavoitteiden täyttäminen on itsestään selvyys tavoite. Ja minä hain viime talvena uutta työtehtävää, mutta jouduin huomaamaan, etten halunnutkaan sitä. Se oli avartava kokemus. Pidän siis tästä kohdasta elämääni enkä oikeastaan haluaisi paljoa muuttaa. Jos vaan kuntoudun ja pääsen ulos lenkille, niin taivas aukeaa :)