Se on totta, että keho muistaa menneet. Menneet talven ekat lumipyryt, lapsen innon, lumiukot ja ehkä sen onnettomuuden, jolloin kesärenkailla yritin suhata renkaiden vaihtoon vaikka koko päivän oli pyryttänyt. Mutta minä jäin henkiin. Ja siitäkin talvesta on jo ehkä 18 vuotta. Nyt sitä siis tulee, lunta tupaan.

Täällä työpaikalla ison pomon vaihdos aiheutti aivan jotain muuta, kuin mitä ennakoin. Olin haastatteluun miettinyt kaikki vaihtoehdot, millä voisin jatkaa uraani hyödyllisenä työntekijänä. Vaan en sitä yhtä minkä hän kysyi. Mitä haluaisit tehdä? Yllättävään kysymykseen löysin yllättävän vastauksen, yrittää vielä. Perisyntini. Yrittää vielä kerran. Parisuhteessa, asiakkaan kanssa tai missä vaan. Jos ei siis parempaakaan vaihtoehtoa ole mielestäni ilmassa. Niinpä jäin tähän kellumaan ja odottamaan, mitä tapahtuu. Siitä olimme yhtä mieltä, että töitä ei riitä kaikille. 

Miksi näitä mietin, johtuu tänään olevasta oman pomon kehityskeskustelusta. Olen jotenkin oudossa limbossa, koska en vieläkään pystynyt päästämään irti. Kuinka paljon helpompi olisikin nyt keskustella siitä, mihin siirryn vai siirrynkö ulos. Paitsi, että kukaan ei itseasiassa tiedä, vaikka keskustelisimmekin juuri siitä. Eihän täällä lumipyryssä näe edes omiin unelmiinsa.

Mutta minä olen selvinnyt hengissä myös siitä, irtisanomisesta kesken matkan. Se oli puoli vuotta ennen tuota onnettomuutta. Siksi kai minua ei pelota sekään. Se on vaan uusi päivä, jolloin olet äkkiä vapaa kaikesta, mikä sinua aikaisemmin velvoitti. Makaat siinä aamulla sängyllä ja mietit mitä tänään. Vieläkö ne ottaisi näin vanhaa kursseille. Ehkä opiskeluun pitäisi käyttää säästöjä. Luulen kuitenkin, että selviäisin ihan hyvin.

Loppuyhteenvetona, oloni on kevyt. Olen vastannut rehellisesti ja silloin olen oikealla tiellä. Olen selvinnyt on 57 talvesta, ehkä tästäkin. Kysehän on oikeista jalkineista, vaatetuksesta ja siitä, että huomaa nauttia erilaisista asioista. Ja sytyttää  valon, tähän ehkä sopisi kynttilät. Ihanaa viikkoa!   

Oli ihana raikas loma. Loman aikana tosin tapahtui maailmalla entistä ikävämpiä asioita. Ja huomasin monen alan yrityksen aloittaneen muutosneuvottelut ja irtisanovan henkilöstöään. Meneillään on oikea taantuma, ei enää sen uhka. 

Myyntini sakkaa pahasti. Onneksi ei kaikilla organisaatiossani. Toisaalta se saa minut katsomaan peiliin. 15 vuotta tätä on tahkottu, mikä nyt mättää? Onko oma lähtö lähellä? 

Pomon kanssa käydään keskusteluja tulevasta koulutuksesta. Kuuntelen ja myötäilen. Oikeasti ajattelen, että voi miten tätä nyt jaksaa, kun se menikin näihin aiheisiin ja kohtiin. Olisin itse muokannut työnkuvaani juuri toiseen suuntaan. Se alkaa olla mahdotonta. Alan olla mahdoton työntekijä. Tarvitaanko kaltaistani myyjää enää lainkaan?

Pidän sitä voittona, että silloin, kun aloitin tämän blogin, annoin sille jo noin kuvaavan nimen ja yhä olen meillä töissä. Vuodet ovat kuluneet ja olen yhä pysynyt veneessä, vaikka kokoa ajan on tuntunut etten enää kauaa. Tänä vuonna on tuntunut vahvasti, että minä en enää niinkään aktiivisesti souda vaan istun ja hyperventiloin. Sohin airollani aika typertyneesti, vaikkakin sentään yritän ja minua ärsyttää. Haluaisin paljon ja en jostain syystä saa nyt omaa panostani siihen rytmiin, jota minulta odotettaisiin.  Saako meillä epäonnistua kuinka kauan? 

Kaukana on Flow ja tunne, että minä johdan asioita. Nyt asiat johtavat minua ja minä yritän ymmärtää mitä tehdä seuraavaksi. Kaikki muutos lähtee kuitenkin itsestä. Siitä miten ja mitä minä saan aikaiseksi. Saisinko enemmän irti jostakin muusta työnkuvasta tai roolista? Minulla on kyllä työhaluja, mutta jatkuva epäonnistuminen on masentavaa. Jokainen yritys turhauttaa, jos tulosta ei synny. Haluaisin tehdä lopuilla työvuosillani jotain aivan muuta. Siinä se on kiteytettynä. Jos tämä ei onnistu, miksi minä yhä olen tässä roolissa turhautumassa? Tämä ei ehkä koskaan ole ollut oikea rooli minulle, kunhan ajauduin siihen ja koska asiat aiemmin onnistuivat hyvin, työ on ollut kivaa. Työpaikkakin on aivan huippuluokkaa. onnentyttö, että sain nämä 15 vuotta nyt ainakin.

Suomen, siis asiakkaideni taivaalla näyttää harmaalta. Byrokratiasta valtavaksi paisunut johto ja keskijohto kehittävät yhä uusia mittareita seuratakseen minua asiakkaitteni parissa. Kunnollisena ihmisenä tihrustelen mittareita ja mietin, mihin kaikkeen minun pitää muistaa raapustaa asioita, jotta näytän ahkeralta vaikka tulosta ei synny. Eihän näin hiljaista ole ollut kovin usein näiden vuosien varrella. Suoraan sanoen odotan muutosneuvotteluita. En halua, mutta olen realisti ja siinä asemassa, eli uusasiakashankinnassa, jossa tulosta ei synny. 

Unohdetaan pelot ja mietitään tulevaisuutta, jossa minä joutuisin muutoseneuvottelujen johdosta poistumaan myynnin vahvuudesta. Siitä alkaisi loppuelämä. Yrittäisin tietysti kynsin ja hampain päästä toiseen tehtävään työnantajallani, koska en usko, että minulla olisi montaakaan valttia avoimilla työmarkkinoilla. No, mitäpä jos valttini myös työnantajallani osoittautuisi vääräksi maaksi ja joutuisin kuitenkin mieron tielle? Minulla on pitkän työsuhteeni ansiosta puolen vuoden irtisanomisaika. Minulla on heinäkuun lopulla alkava itse maksamani pienehkö eläke, jota saan seuraavat kaksi vuotta.  Minulla on omaksi maksettu asunto ja toistaiseksi työssä käyvä, tosin lomautettu, mies. Minulla on kohtuullisen hyvät valmiudet tehdä monenlaista työtä.Ja mielelläni oppisin yhä uutta. Tulisikohan minusta sitten opiskelija tai pienyrittäjä?? Sehän ei kuulosta pahalta.  Jos ikä on vaan numero.

Noin kaksikymmentä vuotta sitten pelkäsin samallalailla muutosta. Mutta heti, kun minut oli laitettu matkaan, huomasinkin eläväni elämäni mielenkiintoisinta vuotta. Köyhää, mutta mielenkiintoista. Ja se johti lopulta, monen mutkan kautta nykyiseen työpaikkaani, jossa olenkin nyt sitten aika jumahtaneena jo kipuillut taas monta vuotta. Se on minun perusluonteeni, en uskalla hypätä vaan etsin hyvää siitä mitä on. Olisihan tämä työ tosi kivaa, jos asiakkailla menisi niin hyvin, että he voisivat investoida tulevaisuuteen. Tykkään lisäksi siitä, että tunnen muut ja muut tuntevat minut. Vaikka se voi joskus varmaan olla myös este sille, että pääsisi eteenpäin, kohti vaihtelevampia töitä. Ehkä olen tuomittuna kulkemaan tämän tien loppuun tässä roolissa. Eiköhän se loppuvuoden aikana selviä. Nyt kohti päivän mahdollisuuksia :)   

Elämä on tuntunut viime aikoina hyvin todelliselta ja uhkaavalta. Luonto pauhaa, kuumentaa ja koettelee Keski-Euroopassa ja täältä Suomesta käsin sitä seuraa kuin monia muitakin katastrofeja, joita tässä viime aikoina on totisesti riittänyt. Mietin olenko minä muuttunut, ovatko aistini jotenkin herkistyneet seuraamaan uhkakuvia? 

Elän yhä sellaista "katsotaan nyt, miten tämä menee"-vaihetta töissä. Tuntuu, että asiat ehkä kantavat, ehkä eivät. Ja hengitystä pidättäen luen lehdistä konkurssi-ilmoituksia. Tiedän, että kaikella on domino-vaikutus kaikkeen. Siksi maailmani on jotenkin synkkä.

Asioista, joille ei voi mitään, ei kannattaisi murhetta kantaa. Silti ne saattavat saada taivaalle pilviä ja epäilyttävän odottavan mielialan. Tuntuu, että räpiköin vedessä kuin taitamaton sorsanpoika. Vähän sinne ja taas tänne. Toisaalta tunnen iloa niista asioista, mitä saan tehdä, toisaalta pelkään, että en saa tarpeeksi recordia aikaiseksi, jotta minut kannattaisi pitää. Ainahan se on niin, että pomo päättää, kuka lähtee ja kuka jää. Ei tässä ole mitään uutta. On keskiviikko. Selvitä ajatukset ja katso kaikki vielä kertaalleen lävitse, jossain on se mahdollisuus, jota et ole vielä huomannut. Olisi se vaan niin hyvä, kun saisi tässä jatkaa. Että saisi tämän taas lentoon. 

Huomenna menen työpisteelle konttorille ja imen taas muista voimaa ja realismia. Etätyöt ja hallusinaatiot saavat tältä erää riittää. Väsyttää tämä pelkääminen.

Ensimmäiset pari viikkoa työmaalla alkaa taas olla takana. Tämä jälkimmäinen niistä kului kokonaan etänä. Mieli on virkistyneen ja intoa puhkuvan sijaan aika vetämätön ja ajatus etten sanoisi harhaileva. Herää kysymys, voiko samaa työtä edelleen tehdä, jos oma innostus on näin matalalla tasolla. Vai saanko innostuneisuuden takaisin, jos päätän, että ensi viikon teen konttorilta ja saan muilta kaipaamaani energiaa? Minä itse en riitä siihen, että jaksaisin olla aktiivinen, niinkuin roolini myyjänä kuitenkin edellyttäisi. Muutamat lähetetyt meilit eivät ole sitä, mitä lasken aktiivisuudeksi. Okei, oli pari oikeaa keskustelua ja yksi tapaaminen-etänä. Okei, olen katsellut millaista elämää taloudessa nyt on, olen tarkistanut jokaisen mielenkiintoiselta kuulostavan yrityksen siltä varalta, että heistä voisi tulla uusi prospektini. Okei, olen kuunnellut webinaareja ja lueskellut kaikenlaista. Ajatellut paljon. Mutta silti, ei se ole sitä, mitä lasken aktiiviseksi toiminnaksi ja minä en ole innostunut. haluaisin paljon enemmän säpinää ja etenemistä.

Sitten mietin., että jos päivittäisi CV:n ja hakisin vaan uutta, jotain ei näin abstraktia kuin IT-ala. No arvatenkin, en jaksanut edes ajatella, mitä se vaatisi. Missä on vanha ja miten CV:t nykyään tehdään? Minne muualle edes hakisin ja miten perustelisin sen? Mikä minua kiinnostaisi tarpeeksi, että uskaltaisin edes heittäytyä kohti uutta, hyvin erilaista maailmaa? Palkkaako joku näin vanhoja, joo no sen tiedän, että ikätoverini ovat kyllä pitäneet pyörät pyörimässä ja vaihtaneet, kun ovat kyllästyneet kohtuuttomiin työympäristöihinsä. Toki kuitenkin IT-alan sisällä. Mutta kun meillä on tässä työyhteisössä tällähetkellä kaikki aika hyvin. Yritys kehittyy ja muiden työt rullaa kyllä, meitä tuetaan ja kannustetaan. Tai pitäisi varmaan mennä itse haastattelemaan, mitä mieltä muut oikeasti ovat.

Mitä ihmettä, olenko nyt jotenkin työstä riippumattomasti aivan down. Ehkä tämä on vaan perjantain ja pienen panikoinnin aikaansaama hetki elämässäni. Hyperventiloinnin sijaan, voisin hengittää hetken rauhallisesti ja tehdä sen päätöksen, että ei enää kokonaista etäviikkoa tänä syksynä. Ei edes silloin, jos siinä on jo useita asiakaspalavereja-etänä. Minä tarvitsen työyhteisöä, joka ei ole Teamsissa tapahtuvaa satunnaista keskustelua.Minua ahistaa nyt. Anna sen mennä ohi ensi viikolla.