Kevät on ihanimmillaan ja tuoksuu huumaavasti. Allergialääkkeet tehoaa, mutta tilanne työrintamalla imee voimat. Tuntuu ettei mikään liikahda tässä hetkessä mihinkään. Olo on kuin Suomen taloudella. Epäuskoisen väsynyt, osittain toivoton ja kuitenkin jossain syvällä elää odotus. Olen opiskellut kaiken kiinni. Valmistelen ylitsevuotavaisen huolella niitä harvoja asiakastapaamisia, joita minulla on ja odotan yhä suuremmalla todennäköisyydellä potkuja. Siis sekavaa. Olen yrittänyt muistaa, millaisia hetkiä olen aiemmin puskenut läpi, mutta en jaksa uskoa enää yhtä suureen voimaan.

En jaksanut mennä työpaikan aamupalalle, mikä sekin on outoa. Halusin nuolla haavojani rauhassa ja miettiä onko mitään tehtävissä. Väsymys on suuri, eikä se lähde nukkumalla. Ihanaa kun voi kuitenkin ulkoilla ja saada ajatukset sen avulla eroon tilanteesta. 

Olen ehkä ennenkin ollut tässä tilanteessa ja uskonut itseeni, mutta olin silloin 20 vuotta nuorempi. Nyt tuntuu, että eläkkeelle on lyhyt, uuden potentiaalisen työnantajan kannalta aivan liian lyhyt aika. Eiköhän se ole selviö, että se on kitkuteltava säästöillä. Olen enemmän kuin onnellinen, että olen saanut niitä kasaan. Kaikki Plan B:t, joissa toimisin itse,  tuntuvat vaikeilta niinkauan kun on pieninkin valonpilkahduksen mahdollisuus tässä ruhtinallisessa tilanteessa, jossa minulla on yhä työpaikka. Olen sanonut tämän jo niin monesti ääneen. Kiertänyt ympyrän ja jäänyt odottamaan, valoa tai potkuja. Se mahtaa olla aivan käsittämättömän helpottava hetki kun viimein pääsen siihen hetkeen.  

Vuodatan tätä alakuloa ulos saadakseni voimaa juuri tähän hetkeen. Toivon, että voitan tänä keväänä kaiken, mitä on voitettavissa. Hyvä. En ole antanut periksi. Ja ymmärrän, että en jaksa kuunnella muita, koska ilman omaa voittoa, tuntuu, että menen muiden kustannuksella. Vaikka tietysti, on hyvä, että voittoja tulee jossain muualla. Ilman niitä, ei olisi tätä työnantajaa. Jees. Tässä työssä on helppo mitata työntekijän arvoa. Omani on ehkä koko työuran kohdalla riittävä, mutta viimeisen vuosipuoliskon mittarilla taas olematon. Tällä hetkellä, tässä maassa, minulla on kuitenkin paljon kohtalotovereita. 

Ja sinnehän minä valmistuin aikoinani, suureen lamaan, jossa vakituisia työpaikkoja ei luvattu enää kenellekään. Silloin vasta vähillä rahoilla yritettiin selviytyä. Ja katso, hyvin on mennyt. Lopulta jokaisella perheeni jäsenellä. Tämä on totuus. Ja sekin, että oma työurani on myös minun näköinen, olen kokenut paljon ja tietyssä mielessä urasta ei voi puhua. Mutta se oli se, mihin tällaisena kuin olen pystyin. Monia mielenkiintoisia hetkiä. Käännekohtia ja uusia nousuja. Nyt voin vain taputtaa itseäni olalle. Jaksa tyttö vielä. Ulkona paistaa aurinko ja kesä on edessä.

 No niin, jaksaisko tällä edetä tänään valmistelemaan ensi torstain asiakastapaamista. Se on vielä kesken. 

Tänä vuonna terapiakokeiluvuorossa oli taideterapia. Maalasin kauan ja lopputuloksena maalaus täydentyi yllätyksekseni niin, että kun sitä katsoin tiesin, että olen onnistunut elämässäni, vaikka kuvaan kuuluu sekä synkkää tummaa että paljon onnea. Kuva oli tasapainoinen. Tähän ikään tunnen heikkouteni ja itken niitä säännöllisesti. Tähän ikään kuuluu myös vahvuudet, joista paras on mielen sitkeys. Sitkeys sen äärellä, että eteenpäin mennään taas vaikka karille olisi rysähdytty. 

Olen alkanut luonnehtia itseäni keskinkertaisuuden ilmentymäksi. Koska olen tällaisella alalla, jossa joka vuosi palkitaan suurella äänellä itsensä ylittäjät ja mestareiden mestarit, se vääristää tällaisen keskinkertaisen tallaajan minäkuvaa. Tuntuu raskaalta tuntea epäonnistuvansa. Mutta jos tarkastelee sitä taideterapiassa, näkee, että se, että sietää häviötilanteita ja jatkaa sen jälkeen kuten ennenkin, onkin minun paras voittoni. Tällä en tarkoita, että olisi urautunut ja hakkaisin päätä seinään. Minä vaihdan tyylejä ja tapaa, ihan yritän pelikirjojen mukaan. Minä opiskelen uutta kokoajan ja kysyn AI:lta neuvoa. Lopputyön teen niin hyvin kun osaan. Minun tavallani. Niin kauan kun se riittää. Se on riittänyt kauan, koska mestarit tulee, kyllästyy ja lähtee kohti parempia haasteita, uuttä kunnianhimoisempaa mahdollisuutta. Minä olen saanut jäädä. Olen jäänyt kaipaamaan niitä kaltaisiani, jotka on potkittu laivasta kesken matkan. Ja se on saanut minut myös uumoilemaan, että joku satama on minunkin viimeinen. 

Mutta siis ensi syksy. Se on jo tosi lähellä. Veikkaan, että kahden seuraavan viikon aikana ymmärrän taas, mitä se tuo minulle mukanaan. Päätepysäkin vai jatkuuko matka yhä. Ei se mitään. Sain tämän kevään mielenrauhan kun maalasin kuvan ja ymmärsin keskinkertaisuuden kauneuden. Jäännitetään, mutta ei hätäillä.  

Kevätaurinko paljastaa tahrat ikkunoissa, sormenjäljet ovissa ja ahneuden raadollisuuden kasvuyrityksen työntekijältä vaaditun pelikirjan agendalla. Yhtäkkiä siinä kirkkaassa valossa kuuntelet ja katselet pomojasi uusin silmin. Siihen asti huolella ja tarkasti varjelemasi arvojen yhteneväisyys alkaa huojua. No tätä minä epäilin jo useampi vuosi sitten, Että ei minusta kuitenkaan ole tähän, mutta kun kävin kaiken arvotarinan lävitse, en löytänyt kuitenkaan niin punaista lankaa, että se olisi minut ihan liian kauaksi siitä vienyt. Niinpä jatkoin. Jokaisen kuukauden olen yrittänyt tsempata tätä yhä kapeammaksi käyvää tietä. Vaikka tiedän, että se päättyy, niin katsotaan rauhassa minne. Silti en pidä kevätauringon kirkkaudessa näkemästäni. Kun katson peiliin, minua väsyttää. Hyvin paljon. Eli suomeksi sanottuna, olen vaan jatkanut hiihtämistä, vaikka voidekin on väärä ja tekniikka ei meinaa toimia.

Noo, se pitää muistaa, että on jo huhtikuu. Kyllä tässä vaiheessa vuotta ollaan jo väsyneitä vaikka olisi yritetty olla miten ketteriä. Jos jaksan kesään, asia ratkeaa varmasti puolestani. Jäänkö tänne yhä pyörimään tällä hetkellä jokseenkin turhauttavalta tuntuvaa  ympyrää ja vai joko sen ympyrän pysäyttää potkut.  Sen tiesin, että tämä ei ole minun eläketyöpaikka, mutta sitä en, että nämä viimeiset vuodet ovat näin raskaita, kun haaveet kaatuu vaikka muuta haluaisi.  Miksiköhän minä olen aina ollut kohtuu tahmea paikan vaihtaja? Nyt kyllä asetan tavoitteeksi edes yhden muuvin tekemisen tällä viikolla siihen suuntaan, että ensi syksy olisi toisenlainen.   

Olen alkanut viime aikoina taas heräilemään öisin painajaisiin. Hermosto käy kireällä . Tällä viikolla, kun muu porukka on ollut hiihtolomalla, olen yrittänyt rauhoittaa itseäni. Antaa pelkojen tulla ulos. Taputtaa itseäni olalle ja sanoa, ymmärrän, olet kokenut uhkaa ja sinua pelottaa, että saat taas potkut. Mutta muistatko, ei se tappanut viimeksikään vaan siitä aukeni uusi erilainen maailma. Miltä työelämä näyttää tänään, jos et olekaan enää kiinni tässä? Millaisia vaihtoehtoja on ja mitä se minulta vaatisi jos vielä tälläiällä todellakin vaihtaisin työpaikkaa? Millaisen työpaikan haluaisin, jos ihan kaikki olisi mahdollista. Huomasin, että jo pelkkä vaihtoehtoisen työpaikan kuvittelu toi minulle suurta mielihyvää. Laajensin skaalaa ja mietin miltä se tuntuisi, erilaiset työtehtävät ja toisenlaiset päivät. Tunsin innostuvani, nuorentuvani.  Kyllä kyllä, minulla olisi annettavaa. Ja huomasin, että motivoiduin myös tässä nykyisessä työssäni enemmän. Ja lopulta ehkä nukuinkin paremmin, ainakaan en enää nähnyt painajaisia.

Vaihtoehtoja on. En ole vankilassa. Minun ei tarvitse laskea riittävätkö säästöni loppuelämäksi, jos saan potkut. Kyllä niillä 5 vuotta porskuttaa ja sitten tulee eläke. Minä osaan kuitenkin kuvitella, että saisin myös uuden työpaikan, koska minulle lopulta sopivia työpaikkoja voi olla enemmän kuin arvasinkaan. Olen ehtinyt tehdä tässä maailmassa niin monenlaista eikä nämä viimeiset 18 vuotta todellakaan ole menneet hukkaan. Minähän olen koko tämän ajan perehtynyt miten eri organisaatioissa tehdään työtä ja hallitaan tietoja. Minulle on siis kaikkea muuta kuin vanhentuneet tietotaidot.  Ihan vaikka vaihtaisin toiselle toimialalle. Ja tavoitteenahan on se 80% työaika, jossa ehtisin myös ryhtyä taiteilemaan, jotain luovaa nyt ainakin. Siitäkin ajatuksesta tulee tosi hyvä fiilis. 

Tämä oli lopulta hyvä viikko. Sain oma-aloitteisuuteni takaisin. Kiitos siitä.

Tammi- ja helmikuun tuska on jo jälkimmäisen puolella. Inhokkikuukauteni vuodesta. Olen taas selvinnyt tämän vuoden kylmimmästä ja pimeimmästä kaudesta ja huomaan, että kotiinpaluun kohdalla on vielä valoisaa. Iltapäivällä paistaa pakkasaurinko ja linnut laulavat, alan luottaa siihen että kevät tulee. Vuosikausien kokemus omista vuodenajan mielialoista antaa kuitenkin historiatietona sen faktan, että kohta ahistaa. Valo lisääntyy ja minusta tulee taas tuntumaan, etten saa mitään aikaan vaan poljen paikallani tässä elämässä. Milläs siitä nyt selvittiinkään vähin vaurioin eteenpäin?

Voihan olla että tämä on se vuosi, kun kaikki suuret muutokset taas tapahtuvat. Tekoäly-työkavereiden armeija on jo alkanut valloittaa avustavia töitä. Juuri sellaisia, joissa olisi ehkä voinut hyödyttää yhteiskuntaa ennen eläkeikää, jos tässä veneessä soutaminen käy liian raskaaksi. Ja onhan se käynytkin. Olen kieltämättä aivan puhki hyvin usein. Tuntuu, etten ymmärrä enää miten asiat toimii. Tuntuu, että en osaa kommunikoida sen paremmin kuin promptatakaan. Kukaan ei ymmärrä mitä tarkoitan. Ja lopulta teen itse, huonosti, mutta tuleepahan tehtyä. 

Kyselin eilen tekoälyltä miten liikkuisin työelämässäni eteenpäin, jonnekin, missä työ ei olisi näin kuormittavaa. Tuntui, että keskustelun päätteeksi se ehdotteli työtehtäviä, sellaisia, joita ei minusta oikein enää ole. Ehkä tekoälylläkin oli vanhentunutta tietoa ja se ei vielä tiennyt korvanneensa jo näitä ehdottelemiaan työtehtäviä. Mutta minä näen muutoksen, sen joka on ollut jo käynnissä kauan. Minulla on tuttuja ja sukulaisia, joilta voin seurata asioita. Vanhuksia, joilla on lääkerobotit ja virikekeskustelut netin kautta. Itsepalvelukirjasto. Ilmoittautumisautomaatti korvaamassa vastaanottovirkailijoita. Meillä itsellä on kyselybotit ja tekoäly sopii jopa asiakastapaamisia. Nämä olivat töitä, joita tekoäly ehdotti kevennettyä työviikkoa toivovalle ikääntyneelle IT-myyjälle. En ole varma, olisinko näihin töihin halunnut edes, kunhan pohdin ja yritin motivoida itseäni yhä eteenpäin.

Taisin perustaa tämän "Samassa veneessä pysymisen tuska" bloginkin joskus, kun jo tuntui ettei siellä veneessä enää pysy. Ja siitä on aivan käsittämättömän kauan. Työelämäni jakaantuu kahtia. Ensi tein varmaan pari vuotta innostuneena töitä, opin ja koin menestyväni ja sen jälkeiset 16 olen tuntenut enemmän tai vähemmän alisuoriutuneeni näillä välineillä ja tuella. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kehittyä ja suoriutua paremmin. On täysin oman järkeni vastaista, että juuri minä olen täällä yhä.Mutta minä olen. Sain pienen palkankorotuksenkin kiinteään palkkaani. Joten ei valiteta tästä työstä tai kannustuksesta. On täysin vapaaehtoista olla töissä meinaan. Voisin koska vaan irtisanoutua tai todellakin yrittää löytää sen plan B:n, josta haaveilen. Taisin viime vuonna toivoa, että löytäisin vastauksia kesäloman aikana- no ei ollut aikaa ja halua. Taisin täyttää tämän vaikean vuodenajan matkoilla ja etätöillä, näin kyllä, että työn laatu kärsi niistä, mutta minä selvisin. Kyllä näitä keinoja tsempata itseään kohti 5 vuoden päässä häämöttäviä eläkeikiä on. Mitä sen nyt viisi vuotta enää meinaa, kun olet jo niin kauan tässä oravanpyörässä juossut. Sitäpaitsi, niinkuin sanottua, tänä vuonna voi tulla muutosten vuosi. Toisaalta 5 vuotta voi olla koko elämä, siinä voi sairastua tai siinä voisi vielä löytää jotain uutta. Kun elämää on jäljellä vähemmän 5 vuotta tästä eteenpäin ilman yritystä on varkaus omalta itseltä. Vielä nyt jalka nousee, milloin vaan se voi olla ohitse. Miksi siis hukata tämä arvokas asia?

Johdolta tuli tähän asti suurimmat tavoitteet, joihin pitäisi yltää ja Suomessa on yhä huonoin tilanne koskaan. Veikkaan, että kesään mennessä kaikki on ohi, sillä ei tässä mitään pikaratkaisuja ole luvassa. Annetaan siis auringon taas nousta ja jatketaan hommia kuten ennenkin.