Palasin eilen sitten helmikuun viimeisen viikon työpaikalleni. Kokemus oli kammottava. Koko valtava toimistokompleksi on tyhjä. Päivän aikana käytävillä törmäsin yhteen ainoaan muuhun kollegaan. Jota en tietenkään tuntenut. Eikä hän jäänyt juttelemaan. On heinäkuun viimeinen viikko. Olen ennenkin palannut työmaalle heinäkuun viimeisellä viikolla. Kohdannut toiset ja herännyt syksyyn. Vaan ne lomautukset. Minusta tuntuu, että työnantajani on antautunut, luovuttanut, Korona on tappanut työyhteisömme ja olen aivan yksin. 

Minulle konkretisoituu vasta nyt, että maailma on todellakin lopullisesti muuttunut. Kotona etätöissä kannoin ilmeisesti illusioita rokotuksista ja käsihygienisasta sitkeästi mukanani. Toimin jo automaattisesti desinfioiden. Ajattelin, että vaikka minä teen etätöitä, ovat muut tuolla jossain. Olisin ehkä jatkanut myöskin etätöissä, jollei mieheni olisi pakottanut minua tänne työpaikalle vaihteeksi. Olen niin pahalla päällä iltaisin, pähkäiltyäni yksin uusia ohjeitamme ja palautellessani mieleeni sitä, mihin tässä jäätiinkään. Ei tämä mitään muuta, kaikki ovat lomautettuna tai kesälomalla tai etätöissä, missä lienevät ja vertaistuen suhteen jouduin ojasta allikkoon. Katsoin, että oma pomoni on lähes elokuun loppuun lomalla. Kukaan ei siis ole jakamassa minulle viisautta siitä, miten tulevaisuus käynnistyy uusilla ohjeilla tai miten toimia näiden eskaloituneiden kysymysten suhteen. 

Hengitän syvään ja katselen entistä kotiseutuani ikkunasta. Sataa ja on harmaata. Päätän, että olen tehnyt parhaani ja voin vain odottaa.Palautella mieleeni vanhoja, jo kertaalleen opittuja viisauksia. Olen asiakasta varten, Asiakkaat eivät kuitenkaan ole minun vaan työnantajani.Niinkuin tämä tuote tai ratkaisuksin. Minä olen täällä vaan töissä. Miksi suotta olla pahalla päällä, kun elämä on matka, joka on paljon mukavampi tehdä huumorimielellä.