Miksi työnteosta on tullut niin kamalan raskasta? Olen alkanut muistuttaa vanhaa äitiäni. Välillä, pitkin päivää, istun paikallani ja tuijotan eteenpäin mietteissäni. Innostus tehdä yhtään mitään uupuu. Tuntuu, että olen pohjattoman väsynyt.

Ja on tullut aika, jolloin itse säästämäni eläkevakuutus oikeuttaisi minut nostamaan toistaiseksi hyvin pientä eläkettä. Eipä sitä voinut tietää kauan sitten köyhänä tyttönä, joka teki pätkätöitä ja oli huolissaan eläkkeestään, että täältä katsottuna olisin suonut itselleni nekin rahat käyttöön silloin, mutta kiitos jokatapauksessa. Nyt sitä siis voisi nostaa ja tarkoitus silloin joskus kauan sitten olisikin jäädä pois töistä suunnilleen yhtäaikaa kun silloinen, itseäni vanhepi mieheni. Mutta eihän sitä nyt, nuoremman miehen kanssa voi, hyvätuloisena ja -osaisena kahden työssäkäyvän aikuisen taloussa, jotenkin edes ajatella. Tässä maaimassa se olisi jotenkin väärin. Haluan kituuttaa loppuun saakka, niin kauan kuin työnantajani vaan kestää minua. Kerätä kaiken ansion ja säästää. Ja istua välillä tuijotellen tyhjää sisäisesti väsyneenä. Toivoa, että jostain tulee motivaatio. Ja yleensähän se tuleekin. Tai ainakin vääntäydyn ylös ja teen asioita eteenpäin, kohti määräpäiviä. 

Olen kuitenkin pohtinut asiaa. Olenko liian ei-motivoivassa työssä tällä hetkellä. Meidän suvussa kuollaan nuorena ja olen kerännyt kaikki korkeasta kolesterolista alkaen itselleni. Haaskaanko elämääni rahan takia? Siksi minusta tuntuu, että jotain pitäisi tilanteelle tehdä. Voihan olla, etten saa nauttia eläkkeestä lainkaan, että tämä tyhjä tuijotus ennustaa pian puhkeavaa dementiaa. Haluaisin tehdä vielä vuosia työtä, jossa motivaationi olisi korkealla kokoajan. Voi anna minulle se vaihtoehto, johon uskaltaisin mukaan. Kyllähän tuo pikkiriikkinen omaeläke kuitenkin antaisi minulle jotain kompensaatiota siitä, että luopuisin tästä työstä. Olen vaan aina arvellut, ettei unelmatöitä oikeasti ole.