Alkusyksy on ollut mielenkiintoinen. Tunnen yhä riittämättömyyttä ja jollain tasolla huonoa omaatuntoa siitä, että keikun yhä tässä veneessä, vaikka niin moni parempi soutaja on poissa. Olen alkanut pohtia miksi minusta ei tullut parempaa versiota itsestäni (luin siitä muutamankin FB-kaverin suositteleman pakinan). Ja se oli hyvä. Stop. Nyt pysähdytään tähän.

Tosiaankin, aamulla mietin tytärtäni haasteissaan, joita tuntuu piisaavan ja tunsin alemmuutta äitinä vuosien varrella vetämästäni roolista. En ole ollut mikään malliesimerkki. Sen sijaan, että olisin ponnistellut maapallon tai edes yhteiskunnan eteen ja näyttänyt tyttärelleni mallia, olen elänyt elämääni tyytyen taviksena olemiseen, muurahaisten töihin ja kuunnellut rokkia. Ja yrittänyt tukea tytärtäni kasvamaan itsekseen ilman vaatimuksia. Hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. 

Nyt on sama tunne, mutta työpaikan suhteen. Lueskelin aamulla, miten kollegat ovat käyttäneet Koronan tuoman lisäajan. Tietysti he ovat opiskelleet lisää, leiponeet, tehneet käsitöitä, kasvattaneet tomaatteja, lapsiaan ja sitä kautta löytäneet jotain uutta itsestään. Kehittyneet. Tietysti ryhdyin pohtimaan, että niin, mitäs minä olenkaan tehnyt, paitsi kaivannut live-kohtaamisia ja naurua. No... olen oppinut viimeinkin käyttämään verkkokauppoja kaupoista vaikeasti löydettäviin täsmäostoksiin. Olen katsonut viimeinkin paljon kiiteltyjä ja palkittuja tv-sarjoja, juu draamaa ja dekkareita, jotka kiinnostaa, ei ne kyllä kehitä ja tulee makoiltua sohvalla liikaakin. No on niissä ollut muutama dokkarikin, hyvä että edes ne. Olen kuitenkin valitettavasti passannut kirjat, koska olen huomannut että katselu on helpompaa kuin lukeminen. Niitä on tuossa pino odottamassa. Jotkut olen jopa tilannut verkkokaupasta täsmäostoina. Luin, että aikaa säästyisi, jos kuuntelisin nekin podcasteina lenkillä. Tämä on vielä harkinnassa. Olisi ehkä kannattanut sekin jo aloittaa, niin liikkuisin ehkä enemmän ja kunto kasvaisi. Lopputulos on kuitenkin, että minä kaipaan aivan suunnattomasti entistä menoa, joka ei ehkä koskaan palaa. Ja että minä en ole kyllä kehittynyt. Päinvastoin näen entistä selvemmin sukupolvien vaihtumisen ja uuden ajan koiton ja oman vanhanaikaisuuteni ja jälkeenjäämiseni. Sinänsä toki mielenkiintoista, että nämä tekoälysukupolven lapset ovat ottaneet haltuun kädentaitoja. Niin ja sanomattakin on kai selvää (minulle itsellenkin), että minä en ole tehnyt näitä, koska olen jo ehtinyt kokeilla niistä jokaista mielenkiintoista ja todeta, että ei ole minun juttu. Niin siinäpä se. Ja totuus kuitenkin on, että minäkin omaan uutta aikaa ja haluaisin käyttää sitä tyydyttävästi. Siis niin, että koen siitä ylpeyttä ja iloa. 

Meillä on työpaikalla meneillään koulutus. Saiko tämä koulutus sai minut ehkä tuntemaan näitä alemmuuden katalia tunteita ja avaamaan verhot suureen kirkkauteen? Vai otinko osumaa pakinasta? Ehkä tämä tunne toimii käynnistäjänä sille, että minäkin alan pohtia mahdollisuuksia uhkien sijaan ja muuttua kohti niiden hyödyntäjää. Olen antanut itseni ehkä olla se huonompi versio, koska koen, että tässä pelottavan nopeasti muuttuvassa maailmassa, voin olla itselleni se uskollinen paras kaveri hyväksymällä sen, kuka olen ja vastaamalla tuuleen oman itsenäni. Se on kuitenkin pelottavan lähellä sitä, miten siinä pakinassa luki. Laiska tekosyy olla yrittämättä parempaa. Ja saa minut miettimään, mitä tapahtuu seuraavaksi. Nyt kun tämä ikävä tunne on luikerrellut syömään itsetuntoani. Vai otanko sitä kurkusta kiinni. Vanha kokenut nainen ja sanon sille, että kuule, kyllä minua on syyllistetty ennenkin ja vaikka mistä. Suu kiinni omatunto ja anna minun nauttia koulutuksesta täysillä. Viimeinkin vuorovaikutusta, uusia ajatuksia ja innostusta. Haluan nauttia, en pingottaa ja vaatia. Jaa miksi? No kun into on se polttoaine, josta elän. Se on se matka, en oikeastaan kaipaa perille ja khöm taas pysähdytääs tähän. Ja kyllä vaan, minussa asuu myös tavoitehakuinen yksilö. Voihan olla että minun ei tarvitsekaan muuttua. Tämä huonompi versio minusta on se ainoa varsio, jonka minusta saa. Mutta että minussa onkin jo kaikki. Siis se, mikä minulle ihmisenä on mahdollista. Jos en vaan itse latista itseäni. Jos olen oikein avoin, pystyn ehkä näkemään ihmiselämäni hyvätkin puolet, ne jotka ovat tuoneet tälle ainutlaatuiselle matkallleni ilon. Niinkuin tämän nykyisen työni monet innostuneet hetket.