Minulle tyypillinen tarina kulkee aina näin sillä minä en muutu. Olen vaikeuksissa. Kuuntelen ja pohdin vaihtoehtoja, joita minulla on. Valitsen sen, mikä tuntuu, siis tuntuu, parhaalta ja lähden tekemään asioita. Nyt kun tämä kuoppa, jossa yhä olen, on tosi syvä tilanne tuntuu pahalta. Jos sitä pohtii liikaa, se on itse asiassa niin syvä, että alkaa tuntumaan siltä, että hengitys kulkee huonosti. On vaan parempi päättää se suunta ja kääriä hihat, katsoa tuleeko tästä mitään, tehdä tarkennus suuntaan ja arvioida tuleeko vieläkään ja kyllä se nyt on niin, että kohtaloa on loput. Joko se oli tässä tai sitten vieläkään ei. 

Heti kun tajusin, että puristamisen sijaan kannattaa vaan yrittää, helpotti kummasti. Minä olen aloittanut työurani lama-aikana. Etsinyt töitä suurennuslasilla. Tehnyt kaikkea, mistä palkkaa maksetaan. Nähnyt, että kaikenlaisia ennustajia on, vakituisten työpaikkojen piti jo 1990-luvun alussa poistua ja kaiken perustua pienyrittäjyyteen. Sain kuitenkin töitä ja sitä on jatkunut. Jos nyt jäisin lopulta, kaiken tässä tekemäni yrittämisen jälkeen, työttömäksi, minä todennäköisesti muuttuisin viimeinkin siksi kevytyrittäjäksi. Sehän voisi olla kivaakin. Ehkä jopa toteaisin, että miksi en tehnyt tätä aiemmin.

Kun kevät alkaa lähestyä, se tuo mukanaan tunteen, että kyllä vaan onkin maailma täynnä mahdollisuuksia. Minulla on kaikki aika, kaikki kyvyt ja kaikki mahdollisuudet kokeilla jokainen niistä. Pääasia, että paniikki helpottaa ja alan nähdä laajemmin. Otetaan tämä uusi alku nyt uteliaisuudella ja annetaan mennä.