Tammi- ja helmikuun tuska on jo jälkimmäisen puolella. Inhokkikuukauteni vuodesta. Olen taas selvinnyt tämän vuoden kylmimmästä ja pimeimmästä kaudesta ja huomaan, että kotiinpaluun kohdalla on vielä valoisaa. Iltapäivällä paistaa pakkasaurinko ja linnut laulavat, alan luottaa siihen että kevät tulee. Vuosikausien kokemus omista vuodenajan mielialoista antaa kuitenkin historiatietona sen faktan, että kohta ahistaa. Valo lisääntyy ja minusta tulee taas tuntumaan, etten saa mitään aikaan vaan poljen paikallani tässä elämässä. Milläs siitä nyt selvittiinkään vähin vaurioin eteenpäin?

Voihan olla että tämä on se vuosi, kun kaikki suuret muutokset taas tapahtuvat. Tekoäly-työkavereiden armeija on jo alkanut valloittaa avustavia töitä. Juuri sellaisia, joissa olisi ehkä voinut hyödyttää yhteiskuntaa ennen eläkeikää, jos tässä veneessä soutaminen käy liian raskaaksi. Ja onhan se käynytkin. Olen kieltämättä aivan puhki hyvin usein. Tuntuu, etten ymmärrä enää miten asiat toimii. Tuntuu, että en osaa kommunikoida sen paremmin kuin promptatakaan. Kukaan ei ymmärrä mitä tarkoitan. Ja lopulta teen itse, huonosti, mutta tuleepahan tehtyä. 

Kyselin eilen tekoälyltä miten liikkuisin työelämässäni eteenpäin, jonnekin, missä työ ei olisi näin kuormittavaa. Tuntui, että keskustelun päätteeksi se ehdotteli työtehtäviä, sellaisia, joita ei minusta oikein enää ole. Ehkä tekoälylläkin oli vanhentunutta tietoa ja se ei vielä tiennyt korvanneensa jo näitä ehdottelemiaan työtehtäviä. Mutta minä näen muutoksen, sen joka on ollut jo käynnissä kauan. Minulla on tuttuja ja sukulaisia, joilta voin seurata asioita. Vanhuksia, joilla on lääkerobotit ja virikekeskustelut netin kautta. Itsepalvelukirjasto. Ilmoittautumisautomaatti korvaamassa vastaanottovirkailijoita. Meillä itsellä on kyselybotit ja tekoäly sopii jopa asiakastapaamisia. Nämä olivat töitä, joita tekoäly ehdotti kevennettyä työviikkoa toivovalle ikääntyneelle IT-myyjälle. En ole varma, olisinko näihin töihin halunnut edes, kunhan pohdin ja yritin motivoida itseäni yhä eteenpäin.

Taisin perustaa tämän "Samassa veneessä pysymisen tuska" bloginkin joskus, kun jo tuntui ettei siellä veneessä enää pysy. Ja siitä on aivan käsittämättömän kauan. Työelämäni jakaantuu kahtia. Ensi tein varmaan pari vuotta innostuneena töitä, opin ja koin menestyväni ja sen jälkeiset 16 olen tuntenut enemmän tai vähemmän alisuoriutuneeni näillä välineillä ja tuella. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kehittyä ja suoriutua paremmin. On täysin oman järkeni vastaista, että juuri minä olen täällä yhä.Mutta minä olen. Sain pienen palkankorotuksenkin kiinteään palkkaani. Joten ei valiteta tästä työstä tai kannustuksesta. On täysin vapaaehtoista olla töissä meinaan. Voisin koska vaan irtisanoutua tai todellakin yrittää löytää sen plan B:n, josta haaveilen. Taisin viime vuonna toivoa, että löytäisin vastauksia kesäloman aikana- no ei ollut aikaa ja halua. Taisin täyttää tämän vaikean vuodenajan matkoilla ja etätöillä, näin kyllä, että työn laatu kärsi niistä, mutta minä selvisin. Kyllä näitä keinoja tsempata itseään kohti 5 vuoden päässä häämöttäviä eläkeikiä on. Mitä sen nyt viisi vuotta enää meinaa, kun olet jo niin kauan tässä oravanpyörässä juossut. Sitäpaitsi, niinkuin sanottua, tänä vuonna voi tulla muutosten vuosi. Toisaalta 5 vuotta voi olla koko elämä, siinä voi sairastua tai siinä voisi vielä löytää jotain uutta. Kun elämää on jäljellä vähemmän 5 vuotta tästä eteenpäin ilman yritystä on varkaus omalta itseltä. Vielä nyt jalka nousee, milloin vaan se voi olla ohitse. Miksi siis hukata tämä arvokas asia?

Johdolta tuli tähän asti suurimmat tavoitteet, joihin pitäisi yltää ja Suomessa on yhä huonoin tilanne koskaan. Veikkaan, että kesään mennessä kaikki on ohi, sillä ei tässä mitään pikaratkaisuja ole luvassa. Annetaan siis auringon taas nousta ja jatketaan hommia kuten ennenkin.