Sota syrjäytti ihmisten ajatuksissa Koronan ja koska samaan aikaan myös etätyösuositukset loppuivat, työelämä ja puheenaiheet muuttuivat. Minulla oli hiihtoloma, jolta palasin muuttuneeseen maailmaan. Läksin heti ensimmäisenä työpäivänä  tapaamaan asiakkaitani livenä ja vaelsin Helsingin Asematunnelin ruuhkassa riemunsekaisin fiiliksin. Minusta tuntui, että olen elossa. Aistit herkistyivät, ihmisiä, tuoksuja ja kasvoja. Ja asiakaskasvoja ilman maskia. 

Aloitin nämä työt armon vuonna 2008, jolloin melkein heti edessä oli laskukausi. Se hiljensi kaupantekoa vain hieman, sillä moni asiakas koki tämän minun tuotteeni olevan juuri se, mitä tarvitaan silloin kun on hiljaisempaa. En tiedä mitä talousvaikutuksia asiakkaani nyt joutuvat kohtaamaan sodan ja pakotteiden vuoksi, enkä myöskään sitä millä aikavälillä se heijastuu myyntiini ja miten. Nyt on outo välitila. Paljon mahdollisia kauppoja ilmassa. Minulla riittää siis työtä. Ja itseasiassa tuntuu nyt tosi hyvältä. En jaksa edes pohtia tavoitebudjettia, kun on paljon palloja ilmassa uskon saavani niistä osan kiinni.

Minua harmittaa, että olen vanha. Olisipa kiva olla nuori, sillä jotenkin haluaisin just nyt lähteä kehittymään ja hyödyntämään kaikkea mitä osaan. Näin unta mahtavasta työpaikasta. Mutta minä niin tiedän, että jään ja yritän nyt loppuun saakka täyttää ne tavoitteeni. Onneksi minulla on nuoria työkavereita, pystyn hengittämään samaa ilmaa ja haistamaan kaikki ne mahdollisuudet, jotka heissä asuu. Tämä on heillekin hyvä työpaikka. Avautukoon maailma. En halua edes mitenkään muistaa aikaisempia tuntemuksiani. Luulinko joskus, että putoiaisin veneestä. En vielä, en vielä.