Palaan lomalta päivää aikaisemmin kuin piti. Tämä siksi, että pääsiäinen pidensi vapaata ja arvelin lopulta tarvitsevani sen viimeisen lomapäivän myöhemmin. Kevät on tunnetusti pitkä ja uuvuttava. Loma oli ihana. En kaivannut töihin päivääkään. Käveleskelin auringossa, mietin muuttuvaa maailmaa ja sitä, miten voisin itseni elättää. Valintoja, miksi ne on tehty kuten on ja lopulta mietin omaa kiittämättömyyttäni. Sitä miksi appiukko ärsyttää ja liittyykö siihen tavalla tai toisella myös se, että en viihdy töissäni?

Onhan se itsellenikin shokki, että sisälläni kuohuu ikäviä tunteita. Jonkinlaista sopeutumattomuutta, samanlaista, jota tunsin murrosiässä, kun halusin jo eteenpäin. Niin se on tulkittava, että minä oikeasti olen jo jalka niin oven välissä, että ärsyttää, kun tilanne hakee täällä uuden opettelua tilanteessa jonka olen hanskannut jo kauan paitsi nyt. Tänään haukoin henkeäni, kun kuuntelin opetustuokiota. siis sitä, miten tätä työtä pitäisi tehdä. Minua ei kiinnostanut yhtään ja sanoinkin sen. Miksi koko ajan pitäisi muuttua, miksi en saa itse hakea omaa polkuani vaan joku kertoo, että tee se näin. Väkisinkin taannun arvioimaan asiaa ja itsellenikin tulee ikävä olo. Mutta varmaan myös sille toiselle.  Ja minä sentään juuri palasin lomilta. Tarvitsen vertaistukiryhmän, joka voisi keskustella kanssani siitä, mitä tunnen. Haluan pitää välivuoden, sapattivapaan tai jotain muuta. No, kesälomaan on kolme kuukautta. Jos selviäisin nyt ensin sinne. Pienin askelin, pienesti mutta syvään hengittäen. Jokaisesta päivästä nauttien, sillä sehän voi olla se viimeinen, jonka lopulta sain tässä ihmeellisessä yrityksessä, jolta olen saanut paljon. Siispä, en haluaisi vastustaa vaan silittää itseäni, jotta jaksaisin olla kärsivällinen ja käyttäytyä paremmin. Vaikka sitten lopulta joutuisinkin astumaan ovesta ulos. Tekisin senkin ilolla. Eikö se ole mielenkiintoista nähdä miten kaikki lopulta menee tällä tyylillä.