Tämä salamannopea vuosi oli minulle tasainen ja kohtuullisen hyväkin. Tällä hetkellä joudun painamaan kieli keskellä suuta multitaskeja, joten merkit sille, että "ei tämä vielä tässä" ovat hyvät. Sillä budjetti on viittä vaille täynnä. Rauha maassa siis. Paitsi että ei nyt ihan. Kieli keskellä suuta meininki rasittaa. 

Työnantajalleni vuosi on ollut aika vaikea. Organisaatio nitisee muutoksissa, työntekijöistä on krooninen pula ja kulut ovat silti jatkuvasti liian suuret. Uusia sääntöjä ja säästötoimenpiteitä, kurinpalautusta sun muuta sataa meidän työmuurahaisten iloksi ja tällaisen aina hieman edessä kulkevan uusasiakashankkijan kauhuksi. Tänä vuonna olen siis todella koetellut oppimiskykyni rajallisuutta. Olen monesti miettinyt olenko se vaan minä, joka ei tunnu oppivan ja käsittävän, miten nämä menee ja miten niitä kuuluu soveltaa. Mutta kahvipöytäkeskusteluilla usein ymmärrän, että samat haasteet vaivaa meitä jokaista. Joku ei vaan tiedä, toinen välitä. Jollakin ei ole tällaista samanlaista tarvetta noudattaa sääntöjä ja siirtyä heti uuteen, kun se on julkaistu, kuin minulla. Joku ei edes noteeraa muutoksia, koska ei koskaan osallistu info-tilaisuuksiin muiden kiireidensä vuoksi. Eikä välitä siitä miten asiat hoituu, kunhan asiat etenee. Esimiehet paimentavat sitten heitä kohti uutta toivottua järjestystä. 

Minä osallistun infoihin, tavaan itse sääntöjä ja tunnen pienuutta kun ne eivät heti onnistu, ahdistusta kun tajuan, että toinen osasto, johon prosessit kiinteästi vievät, ei edes ole tietoinen uusista säännöistä tai niitä ei ole viety heidän toimintaansa lainkaan. Itken harmista kun sopimukset laahaavat koko ajan jäljessä. Hetkinen vain. (Super)nopeudellani ja "kuuliaisuudellani" voin tietysti pyrkiä olemaan yrityksen hyvä työntekijä, mutta samalla aiheutan itselleni turhaa harmia ja hammastenkiristystä ja paljon. Puhumattakaan siitä, miten muut kokevat sen.

Miten minä olen juuri tällainen? Olenko itse tyytyväinen työskentelyyni? Voisinko löysätä vai tuleeko siitä itselleni vielä huonompi olo, koska tiedän miten asiat pitäisi tehdä, mutta en tee. Todennäköisesti tulee. 

Jos minun onkin toteutettava luonteeni mukaista toimintatapaa, niin silti haluaisin muistaa elää, hengittää tätä hektisen työnympäristön tärkeältä tuoksuvaa ilmaa ja silti, haluaisin muistaa nauttia siitä, että vielä tänään työnantajani porskuttaa, tosin kohti katastrofaalista tilinpäätöstä, mutta kuitenkin, niin ja minulla on tänään vielä töitä. Ja minun täytyy muistaa, että työkaverini painivat tätä samaa painia, samassa veneessä. Toistaiseksi.

Juuri tämä tuli mieleeni, kun tapasin eilen yllättäen vanhan työkaverini. Oli mukava tavata, hänellä menee hyvin. Hän kuitenkin palautti mieleeni yhden elämäni aallonpohjista, lähdön yhteisestä työpaikasta. Yhtensä talvena, jo kauan sitten, sain yllättäen lähes joululahjaksi potkut, kun kauan kytenyt tuli leimahti. Meille oli tullut uusi toimari, kolme organisaatiota yhdistettiin, luotiin uusia sääntöjä ja oli kitkaa . En nähnyt tulevaisuuteen. Tuotannossa tuli laiminlyöntejä, kun tj vaihtoi miehitystä ja potki vanhoja osaajia ulos. Minua rasitti se kaikki ja se näkyi. Unohdin, että sinun työsi ei ole sinun vaan työnantajasi työpaikka, ja juuri sinua ei ehkä enää huomenna tarvita tai mikä karmeampaa, haluta. Selkeetä ja järkeenkäypää, mutta silloin se haisi todella pahalta ja tuntui ikävältä. Niinkuin pitkälle edennyt tauti. Sain vähän puskita epäluottamuslauseen. Rehellisesti potkut. Niinkuin moni muukin vanha osaaja. Olin ehkä odottanut sitä, koska olin niin äänekäs, mutta myrsky oli valtava. Voin todeta, että onneksi olen tänään tässä, eikä itsetuntoni siitä lannistunut, niin ehkä kuuliaisuuteni jopa pelasti minut. Jos kerran sanot, ettet halua että jatkan, että näin on tehtävä, niin minähän kerään tavarani  ja lähden. Noo, olen minä, se ei mennyt niin vaan suutuin a  tuli siinä mellastettua ensin reipas kaksi päivää pomolle luottamusmiehen tukemana, uhattua oikeudella ja neuvoteltua todellakin paremmat poistumisehdot, ennenkuin läksin. Pystyssäpäin. Tosin tunsin ivaa, kun yön aikana harmaaksi kasvoiltaan muuttunut pomo sanoi mielellään toimivani suosittelijanani, jos on tarvis. En uskonut asiaa hetkeäkään. Ja hyvä että remmastin niin, en piilottanut tunteitani, hampaan koloon jäi vain vähän ja se ei ole minua syönyt. Päinvastoin minulle tuli tunne, että osaan huolehtia itsestäni kun tarvitaan. Olen lopulta aika ristiriitainen henkilö ja se käsitys minulla on, että olen huono selviämään muutostilanteissa jos turhaudun.