Isossa yrityksessä on paljon meneillään aina ja iankaikkisesti.Kaikkea ei pysty seuraamaan, edes osittain. Jää jälkeen. Yrittää keskittyä ja edistää omaa tehtäväänsä. Yhtenä päivänä tajuaa, ettei voi edistää sitä omaansa, koska on jäänyt niin jälkeen jostakin, joka olisi pitänyt ymmärtää. Ehkä jo aikoja sitten. Joutuuu pysähtymään.
Viime viikolla vakuutuin siitä, että ymmärsin uttaa siitä, millaista on olla ikääntynyt työntekijä. Luulin meneväni infotilaisuuteen HR:n uusista projekteista. Niitä on ollut silloin tällöin pitkin kevättä. Mutta en ole ehtinyt paneutua siihen, mitä meillä tehdään hyvinvointimme ja kehittymisemme eteen.Nyt kuitenkin ajattelin, että aihe kiinnostaa. Teams-palaveri alkoi. Aihe näytti valitettavasti olevan ihan eril kuin mitä minun kalenterikutsussani kyseisen päivän kohdalla oli lukenut. Jäin kuitenkin linjoille. Osallistujia oli yllättävän paljon eri osastoilta. Jaahas, tämä siis kiinnostaa muita ja on ehkä kiinnostanut koko kevään jo. Vetäjä halusi meiltä vastinetta ja heitti linkin johonkin ohjelmaan, jossa pystyi "kirjoittelemaan lappuja". Jee, vuorovaikustusta ajattelin. Mutta sitten en osannutkaan. Kaikki kirjoittelivat lappujaan yhtäaikaa ja ne liikkuivat ruudulla, en tiennyt mihin olisin keskittynyt. Siihenkö, että luen muiden lappuja, etten kirjoittelisi sanoja asioita vai siihen, että kirjoittelen omia ajatuksiani sitten kuitenkin ja yritän julkaista niitä alustalle. Koko palaveri meni täysin sekavaksi ja kadotin punaisen langan yrittäessani yhtäaikaa ajatella, kirjoittaa, lukea ja vielä kuunnella mitä vetäjä koosti sanallisesti lappujen sisällöstä. Kaaos aisteilleni. Lappuja oli jo varmaan 50 ja syntyi kokoajan lisää. Miten he ikinä hallitsevat kokonaisuuden mietin uupuneena. HR pomo tuli linjoille ja oli vaikuttunut miten innokasta henkilökuntaa meillä on. Koko tilanne oli ohi 20 minuutissa. Jälkeenpäin en tiennyt yhtään mitään enemmän kuin mitä ennen palaveria.Tai tiesinhän minä. Organisaatiossamme käytetään työkaluja, joiden käyttäminen vaatisi moniajoa, johon en kykene. Vapisin pitkän aikaa henkisesti kokemuksesta.
Seuraavat päivät mietin asiaa joka puolelta. Punaisin poskin ajattelin kaukaisia ikääntyneitä kollegoja, joiden käsittämättömille asenteille ja tavoille työskennellä olimme aikoinaan nuorina nauraneet.Oliko nauru lempeää vai ivallista? Miltä heistä oli tuntunut loppuvuosina? Olivatko ne sittenkään olleet koomisia? Olenko itse nyt yksi heistä? Mietin, voiko nykyajan maailmassa ollakaan enää tilannetta, jossa saisit keskittyä ajatuksiisi ja rauhallisesti koostaa niistä jotain ulosannettavaa, jotka joku rauhallisesti vetäisi yhteen.Jolle haettaisiin kompromissia ja konsensusta? Kaikkihan huutelevat kaikkialla, tvitterissä, teamsissa, ihan joka alustalla... Jos on vaikea säilyttää otetta punaisesta langasta, onko silloin todellakin aika väistyä työmarkkinoilta?
Jatkan omaa työtäni, jossa punainen lanka on käsissäni ja minä yritän ymmärtää. On riskaabelia salata sitä, että en osaa tehdä yhtäaikaa neljää asiaa ja olla tehokas. Se täytyy tunnustaa. Minun täytyy vain luottaa, että saan tehtyä kollegoideni kanssa töitä vaikka asiat, joissa olen mukana pidetään mahdollisimman yksinkertaisina ja niitä viedään eteenpäin toisin, kuin jossain muualla. Ja minä. Minä en saa alkaa vihata uutta teknologiaa. Minulle on erittäin tärkeää, että pystyn kehittymään vielä edes vähän. Haluan tehdä töistä vielä kauan.
Kommentit