Jaahas, se käynnistyi taas uusi vuosi ja sain kehityskeskustelulomakkeen katselmoitavaksi ja itsereflektoitavaksi. 1.versio, paljon kaikenlaista dissausta ja fiilistä. 2.versio, no eihän ne asiat nyt niin pahasti ole ja enkös minä nyt jo miettinyt näitä ja todennut, että aika hyvinhan ne kuitenkin menivät ja ovat. 3.versio vielä rakentavampi 2.versio.

Aamusta istuin kuuntelemassa organisaation leadeship-koulutuksen infoa. Mietin, että mikä minussa on vikana, kun vieläkin nousee pinnan alta mörköjä kummittelemaan, kun pitäisi motivoitua. Tulin siihen tulokseen, että ehkä jätän nämä niille, joilla niitä mörköjä ei ole. Ja keskityn tekemään tänä(kin) vuonna töitä omalla tavallani. Meitä on moneksi ja ehkä minä en tosiaan ole mikään Leadership -ihminen vaan epävarma omasta sitoutumisen tasostani. Hupsista, tässä sitä on nyt oltu 14 vuotta epävarmoja omasta sitoutumisen tasosta, kun moni tosi Leader on kurssinsa ja maineensa  samaan aikaan ansainnut ja nostanut jo kytkintä uusien haasteiden perässä. Tarvitaanko työmuurahaisia? Kuvittelinko minä työelämäni alussa tulevani sellaiseksi ja tekeväni töitä rahan takia?? Siitäkö se lähti muodostumaan, kun valmistuin laman keskelle ja ensin ei ollut työpaikkoja ensinkään. Että minä lähdin ansaitsemaan rahaa ja vähitellen sille tielle jäin. Näin se on nähtävä.

Ihailen kaikkia, joilla on intohimoja ja tavoitteita, jotka kertovat ääneen ja joita kohti heitä tuetaan. Minä lähinnä kellun tehden töitä rahasta ja vapaa-aikana sitten haluaisin kokeilla uusia asioita ja tehdä kaikkea omaa. Kohta sekin on varmasti taas mahdollista. Ja tämä kehitysahdistus helpottaa. Olen yrittänyt opetella vapauttamaan itseni siitä, että en ahdistuisi siitä, jos pomo kysyy, missä haluaisit kehittyä. Se ahdistava asia siinä on se, että minusta tuntuu välittömästi, että olen tilivelvollinen siitä mihin ryhdyn. Että siinä pitäisi olla tavoite ja onnistua. Vapaaehtoiset kurssit ovat ihania, koska niissä voi vaan nauttia ja sitten vaikka todeta, että oli potaskaa, mutta kivaa oli. Kaikki koulutushan on lopulta kivaa vaihtelua. Niinpä kehityskeskusteluun kannattaa kehitysahdistuksesta huolimatta nyt jotain ehdottaa. Hyväähän kaikki tarkoittavat. Tämä nyt vaan iskee johonkin traumaattiseen pisteeseen, jonka tietoisuus on minulta kätkenyt ja herään vastustamaan kaikkea kuin uhmaikäinen lapsi. Ihan kuin paljastaisin liikaa kertomalla mihin suuntaan haluaisin mennä. Nyt se ajatushautomo pystyyn ja haaveet avoimiksi. Onhan niitä oltava.