Marraskuu on perinteisesti vaikea. Sanoisin, että tänään se tuntuu jopa vaikeammalta kuin viime vuonna. Koska olen niin yksin ajatuksineni ja näköalani on kaventunut kuvaruutuun. Aamulla heräsin pikkasen vastenmielisiin fiiliksiin päivän aloituksen suhteen ja mietin jaksaisinko työpaikalle ja jos jaksaisin, herättäisikö se minut eloon eritavalla. En jaksanut, vaan istahdin kahden metrin päähän, työhuoneeseen ja aloitin. Tässä on vierähtänyt taas jo varmaan kaksi kuukautta työpaikalla käynnistä.

Vaikka motivaatiotilanne on tämä. Ja vaikka ajatus jumittaa. Kokemuksesta tiedän, että näistä marraskuun päivistä pitää vain päästä yli.Joulukuussa vasta näkee tuliko koriin mitään vai ei. Yrittänyttä ei laiteta. Täytyy kaivaa sisältä tahtoa edistää sitä, mitä voi edistää ja odottaa kärsivällisesti sitä, mitä ei voi edistää. Koska, mitä vaihtoehtoja minulla sitten lopulta onkaan? Tässä nykyisessä maailmassa vielä vähemmän kuin siinä aikaisemmassa, jonka senkin jo näin olevan aika mahdoton. On ihmeistä suurin, että yhä olen tässä ja minulla yhä on nämä mahdollisuudet pelata.

Siis rohkaisen itseäni katsomaan taas tämänkin vuoden loppuun saakka. Tänä vuonna voi vielä tapahtua mitä vaan, koska on vasta marraskuun alku. Ja se mikä ei tapahdu tänä vuonna, se siirtyy ensi vuodelle. Tuntuu tietysti pahalta päästää budjetista irti, hävitä, mutta hämmästyttävän menestyneiden vuosien jälkeen tiedän ainakin, että onnistuminen on minulle mahdollista vaikka sitä ei tänä vuonna tapahtunutkaan. Sillä sitä on mentävä. Jaksettava vaikka pimenee ja mieli kaipaa seuraa, asiakaskontakteja livenä. Ehkä joskus sitten taas. Jos luoja niin suo. Voihan tietysti olla, että tämä tappio on se viimeinen ja elämä päättää, että tulevana keväänä taistelenkin eri asioiden kanssa. Lueskelen näitä juttuja ja mietin, miten onnellinen olinkaan sitä itse näkemättä, onnekas että sain edes yrittää. Kyllä vaan, olen onnekas.Nyt boostia työhänkin. kokeillaan kaikki ennenkuin annetaan periksi ja tehdään se (työn)ilosta ei pakosta.