Yhteinen työmatka johdatti eilen minut tutustumaan paremmin yhteen kolleegaani. Itseasiassa pitkä matka pakotti minut kuuntelemaan hänen monologiaan siitä, mitä kaikkea hän on yrittänyt halutessaan hyödyntää paremmin kykyjään. Tietysti tiellä on ollut paskoja esimiehiä, vielä paskempia isompia pomoja ja paljon hänelle epäreiluja tilanteita. Ja minä kuuntelin, kannustin, ihmettelin ja lopulta minua alkoi vituttaa. Kaikki oma positiivinen energiani jollakin tavalla hupeni siihen myötäelämiseen. Koin myös äärimmäisen haastavaksi sen, että samaan aikaan en itse halunnut muuttaa käsityksiäni niistä tyypeistä, jotka hänelle ovat tehneet vääryyttä. Halusin yhä uskoa, että organisaatiossamme on hyvä henki, vaikka toinen rautalangasta siinä väänsi minulle, että ikävät luonteet ovat kiipineet johtotehtäviin ja eivät mahdollista organisaation täyttä työskentelyä huonolla johtamisellaan.
Tämä on tuttu tilanne minulle. Minä haluaisin puhaltaa yhteen hiileen ja näin rohkeat totuutta kertovat kollegat saavat sisälläni aikaan jonkinlaista käymistilaa, josta en pidä. Kuinka pitkälle riitely kantaa? Miksi hassata oikealta työltä, eli asiakkaiden palvelulta, tämäkin työmatkan hedelmällinen aika organisaatiomme haukkumiseen. JA Eniten en ehkä pidä siitä ajatuksesta, että päivän lopuksi tajusin niin selvästi miksi toiset tietyllä tavalla *ansaitsevat* etenemisensä ja miksi minä yhä vaan teen tätä samaa tehtävää, vaikka olen hakenut useisiin muihin sisäisesti auki oleviin positioihin. En paina päälle, uhkaile, kiristä ja näytä, että minä todella haluan vaihtaa tehtävääni. Minä vaan tyydyn kohtalooni heti kun pomo sanoo,että emme ole ajatelleet siihen sinua, vaan toisen tyyppistä ihmistä. Poistun paikalta taistelematta, argumentoimatta mitään. Olen nössö ja ehkä jopa typerä. Minussa ei ole voimaa ja sisäistä kunnianhimoa. Eikö vain olekin niin, että kaikki etenemiseni työurallani ovat todellakin olleet pomoni ehdotuksia, eivät minun omaa aikaansaannostani. Minua jollain lailla jäi harmittamaan kaikki. Se että näen hänen pian etenevän ja se, että näen itseni tekevän tätä samaa työtä eläkkeelle saakka. Kysymys kuuluu, voisinko minä tehdä seuraavalla kerralla toisin. Mitä minä oikein pelkään?