Jalkaleikkaus on takana ja olen lojunut sohvan vankina jo 2 viikkoa eli yhden kolmasosan. Työ sujuu, jos jaksaa sietää puuduttavia asentoja ja jaksaahan niitä sietää, jos vaihtoehto on TV ja suoratoisto. Voi kyllä, haluaisin olla oman elämäni sankari enkä seurata sivusta kuvitteelisia tarinoita. Mutta kyllä kummallekin riittää aikaa.

Työnteko on jotenkin vakiintunut. Teen pikkuhiljaa asioita eteenpäin ja ärsyynnyn, kun tulokset laahaa perässä. Ihan koko ajan. Täytyy todella olla optimisti, jos vielä toivoo, että tästä minun puurtamisesta noustaisiin ihan tavoitteiden tasolle.Ja silti, minusta tuntuu, että se on ihan kulman takana se menestys. Ja siksi minä jaksan. Yhä jaksan.

Eilen puhutiin merkityksellisyydestä ja totesin, että jos en minä olisi tässä niin joku muu olisi ja siksi en koe olevani itse tai edes työni olevan työnantajalleni mitenkään merkityksellinen. Mutta työnantajani on minulle merkityksellinen kyllä. Antaa leivän ja viinin sekä antaa ne mahdollisuudet, joita odottaa joskus ikuisuuksiin. Itse puolestani olen merkityksellinen lähinnä perheelleni. Miehelleni ja lapsilleni sekä sisaruksilleni. Hyvä niin. Yhteiskunnan kannalta olen vain veronmaksaja, en mitenkään merkityksellinen ihminen. Elämäni tarkoitus on nauttia näistä päivistä, oppia uutta ja keskustella muiden eläväisten kanssa maailman menosta. Itselleni olen hyvin tärkeä ja rakas. Ainoa.

Kehityskeskustelu patisteli tavoitteisiin ja toiveisiin. Keksin vain yhden. Jospa jossakin vaiheessa saisin sen 4 päiväisen työviikon ja enemmän aikaa elää.Mietin, että se ei kyllä varmaan ollut se tavoitteellisuus, mitä työnantaja halusi minun tunnistavan itsessäni. Mutta pysähdyin miettimään ja en keksinyt muuta, kai nyt joku heidän antamien tavoitteiden täyttäminen on itsestään selvyys tavoite. Ja minä hain viime talvena uutta työtehtävää, mutta jouduin huomaamaan, etten halunnutkaan sitä. Se oli avartava kokemus. Pidän siis tästä kohdasta elämääni enkä oikeastaan haluaisi paljoa muuttaa. Jos vaan kuntoudun ja pääsen ulos lenkille, niin taivas aukeaa :)

 

 

 

Kaksi päivää ennen kevään suurta leikkausta koen paniikkia ja stressiä. Minua pelottaa, että työmaailma pyörii paremmin ilman minua. Noin kaksi vuotta sitten, kun kun viimeksi jouduin vastaavaan leikkaukseen, minulta pútosi ohjakset käsistä.Kun myyjä lakkaa etsimästä asiakkaita, hän ei tee myöskään kauppoja. Jos ei se heti näy niin ainakin seuraavalla kvartaalilla tai ensi vuonna. Nämä sitä seuranneet kaksi vuotta ovatkin olleet aivan katastrofaalisen huonoja kaupallisesti. Olen jäänyt tavoitteestani yhä kauemmas. Olen luullut niin monta kertaa jo, että minut sanotaan seuraavaksi irti.  On siis varmaan aivan luonnollista, että nyt kuvittelen hoitelevani työasioita koko sairaslomani ajan. Tai siis sairaslomaa ei ole.Jos pystyin katselemaan remppaohjelmia TV:stä miten nyt en pystyisi olemaan videoneuvotteluissa ja viemään asioita maaliin. Enkä minä ole mikään supersuorittaja. Tällä hetkellä olen alisuoriutuja ja minusta tuntuu, että jos nyt vedän 6 viikkoa henkeä, minun aikani on lopullisesti ohitse.   

Tänään jäin kotiin. Eilen työpaikalla tunsin selviä masennuksen oireita. Tuntui, että en kuulu joukkoon. keittelin kahvia ja kuuntelin muiden rupatteluja. Aivoni eivät toimineet. En osannut kohdistaa mielenkiintoani ja seurustella kuin tuttujen kanssa hetkittäin, mutta työpaikka oli taas täynnä uusia naamoja. Mistä niitä riittää?

Kaverini vaihtoi työpaikkaa ja sai intobuustin. Minä yritän roikkua kiinni entisessä ja hyperventiloin. Olen kateellinen. Mutta samalla sillä kierolla tavalla onnellinen, että pystyn kuitenkin yrittämään tätä. Viikon päivän päästä olen paljon viisaampi. Onnistuivatko kipulääkityksen huuruiset palaverit. Onnistuinko minä? Onnistuuko tämä vuosi?  Ainakin minä yritän sitä avittaa.

Löysin taas pitkästä aikaa tilaa tehdä merkintöjä. Vuoden alku on ollut tosi kiireistä ja uutta täynnä. Päivät täyttyy tekemisestä ja kokoajan edetään. Ehkä suurin muutos in se, että Tekoälystä on tullut kaverini. Niin niin, tätähän ne kaikki jutut jo ennusti. En vaan osannut itse ajatella miten se käytännössä tapahtuu. 

Ensin ahdisti, kun työantaja vaati, että asiakaskeskusteluja pitäisi tallentaa ja tekoäly tulee mukaan analysoimaan tekemistäni. Ehkä eniten ahdisti se, miten minä nyt kerron asiakkaille sen, että "nauhoitamme kaikki tapaamiset, myyjien laadun varmistamiseksi". No itseasiassa sitä ei tarvinnutkaan kertoa, kun ohjelma kertoi sen, että nauhoitu tulee ja litterointi itse ja asiakas valitsi onko se ok. Sitten huomattiin, että eihän se rontti osaa suomea heh heh, aika karulta näytti ensimmäiset yritykset. No sitten se alkoi osatakin pikkuhiljaa lisää. Vielä se ei tee sitä minun työni analysointia, sillätavalla kuin englanninkielisten kollegoitteni, mutta muistuttelee ja ehdottelee varsin pätevästi asioita tapaamisteni ja sähköpostieni perusteella. Se on minusta hyvä, onhan ne minulla tuolla task-listalla ja takaraivossa, mutta eihän se haittaa jos vielä ylimääräinen äly pollaa asioita ja laittelee minulle niistä ehdotuksia. Kyllä mulle on aina saanut ehdotella, valitsen sitten itse miten etenen. 

Nimittäin työnantajan vaatimukset tuntuvat kasvavan kokoajan. Merkitse, ennusta ja toimi, suunnittele ja toteuta. En meinaa oikein ehtiä kaikkea tätä. Minusta tein niillä yksinkertaisemmilla CRM-järjstelmillä parempia muistiinapanoja, mutta nyt kun täytyy tehdä niin paljon, niin homma ontuu. Niin tietysti, minä olin asiakkaalla ja matkalla, ehdin jäsennellä ja ajatella. Nyt vedän 3 palaveria peräperään ja jälkitöihin menee ihan hirveästi aikaa. Katsotaan miten ikääntynyt myyjä tämän kaiken oppii ja lopulta haltsaa. Vaan en usko sen olevan helppoa multitaaskaaja nuorisollekaan. Sitäkin mietin, että jos tekoäly alkaa kaiken tekemään puolestani, niin meneekö se lopulta  minulla jakeluun. Olenko nk. ohjastaja vaiko jotain muuta.

Ei mikään ihme, että kokoajan vähän väsyttää. Kellon appi seuraa sydämen sykevälin vaihtelua ja ilmoittaa, että energiat on loppu, eikä niitä tule, kun stressitaso on pilvissä. Onneksi terveys sentään vaikuttaa olevan hyvä. Itseasiassa tunnen, että terveys on hyvä, väsymys on pohjaton aamusta iltaan mutta tuota stressiä en yleensä tunne. Enpä tiedä onko appikään mikään luotettava.

Tällä hetkellä haluaisin ottaa elämäni haltuun. Etten juoksisi junan perässä vaan nauttisin matkasta. Kuulostaa tutulta. Vuodesta toiseen on tainnut tämä sama olo olla päällimmäisenä. Haluaisin tehdä itselle asioita, en kokoajan johonkin suppiloon. Tällä hetkellä koen kuitenkin työniloa ja se on hyvä. Minulla on ehkä liian vähän harrastuksia ja se on huono. Parisuhde ja perhe ovat hyvällä mallilla, mutta onko niillekään lopulta niin paljon aikaa kuin haluaisin. Tällaisia mietteitä tänään. Hyvä kun järjestyi aikaa ja huvitti kirjoittaa.

Tämä vuosi ei ollut tuloksellisesti hyvä, vaan lähes karmea. Olen kuitenkin paremmassa tilanteessa kuin aloittaessani vuotta, joten osa työstä on kantanut hedelmää ja voi toivoa, että ensi vuonna pystyn taas parempaan myös tavoitteitteni kanssa. Tai no, on pystyttävä, sillä muuten ei hyvä heilu vaikka muutosneuvotteluista selvisinkin. 

Odotan muutoksia muutenkin, on selvää, että tekoälyn käyttökohteet tulevat leimaamaan asiakkaiden odotuksia ensi vuonna. Odotan oikeastaan kaikkea mielenkiinnolla. Olen ehtinyt tässä 30 vuoden aikana jo nähdä tosi paljon isoja uudistuksia, katoavia asioita ja uusia valtaa ottavia työskentelytapoja. Haastavaa on ollut moneen otteeseen pysyä itse mukana ja ymmärtää. Isossa yrityksessä kaikki on paljon monimutkaisempaa, kuin pienessä. Mutta samalla turvatumpaa sen suhteen, että meillä muut päättävät ja minä vaan seuraan ja yritän rimpuilla mukana ja itselleni rautalangasta vääntää mitä tässä pitäisi oppia. Ja sen jälkeen tehdä työni. 

Minulle on aika selvää, että en pystyisi olemaan vastuussa asioiden tulkitsemisesta vaikka joskus opiskelinkin tulevaisuuden tutkimusta ja haaveilin, että siinä olisi kiinnostava työkenttä. Se on kuitenkin minulle liikaa, äly ja näkemys ei riitä. Olen hyvin tyytyväinen, että olen yhä mukana tällä toimialalla. On helpompi olla positiivinen ja motivoitunut, kun on kuitenkin monta asiaa, joihin voi itse vaikuttaa sen sijaan, että tuntuisi, että joku jyrää, töitä kasaantuu liikaa tai mikä pahinta, minun työnkuvani vuoksi ihmishenget ovat vaarassa. Ainakin näin olen tulkinnut, kun seuraan yleistä keskustelua työrintamalla. Tämä ala ja työnantaja, antavat mahdollisuuden olla joustava. Ja minähän olen, koska tarvitsen euroni ja en näe itselleni muitakaan vaihtoehtoisia tapoja niitä ansaita. Olen jo urautunut tälle toimialalle ja muutos vaatisi opiskelua, mikä ei tietysti olisi sekään huono vaihtoehto, koska minusta olisi mielenkiintoista tällä kokemuksella mennä kohti jotain ihan erilaista.

Me olemmekin miettineet paljon, millaisia ovat tulevaisuuden työpaikat, joilla elanto ansaitaan. Siis tällaisille taviksille. En ikimaailmassa haluaisi olla julkisuuden henkilö. Eniten tässä viime vuoden aikana on yleisen kirjoittelun ilkeys saanut minut haukkomaan henkeä. Ilkeys, kateus ja trollaaminen ovat sellainen syöpä, joka tuhoaa ikävästi maailmaa ja arvoja. Asiallinen erimieltä oleminen ja väittely on eri asia. 

Olisiko tämä ollut kaikenkaikkiaan aika surullinen vuosi siis. Mutta on näitä ennenkin nähty. Teen mitä voin, että ensi vuosi olisi parempi. Hiukan onnea, paljon työtä ja oivaltavaa asennetta. Ja terveyttä. Sitä ennen kuitenkin toivoakseni lämmin ja onnellinen joulu sukulaisten kanssa. Olen toiveikas ja se on hyvä. 

 

  

On taas perjantai. Töissä on käyty muutosneuvotteluita ja minä olen yhä veneessä. Ei pakettia ei. Toisaalta sehän olisikin ollut kuin pissaisi housuun. Vuoden se olisi lämmittänyt ja sen jälkeen ei. Elämä ilman jatkuvia haasteita olisi tylsää. Ja ei minusta ehkä irtoa yrittäjää. Ja työnhakijana olen liian kokenut työntekijä että minä kiinnostaisin suurimpaa osaa työnantajia. Niin ne ainakin sanovat.

Olen luumuillut etätöissä näiden neuvotteluiden ajan. Minua on pelottanut, että minä paljastan kaikille, että olen odottanut sitä hetkeä, jolloin tämä kohta organisaatiosta laitetaan uusiksi. Minä itse tekisin sen. Heti. Sitä ei tehty nyt muutosneuvotteluiden avulla, mutta se tapahtuu kyllä.

Vuosi oli pitkä ja minua stressasi aivan uudella tavalla monesti. Tuntui että ideani ehtyvät, että minä uppoan ja se tuntui särkynä. Tätä vuotta väritti onnistumisten puute. Ja mikä pahinta, se koskee vain minua ja muutamaa muuta samaa tehtävää hoitavaa. Muilla onneksi menee lujaa. Toisaalta se on ikävä kontrasti, joka käy itsetunnolle.

Lopulta minä siis jäin henkiin yrityksemme työntekijärekisteriin. Ja tietenkin olen elossa omassa elämässäni. Mutta on todella paljon tehtävää, että olen tuota ensimmäistä yhä vuoden päästä. Isäpuoleni sanoisi että Herran haltuun, älä suotta stressaa. Mutta minusta tuntuu siltä, että olen vastuussa itse siitä mitä teen. Että jos työ ei nyt suju minun täytyy nostaa käsi ylös ja kertoa muille, että sille täytyis tehdä jotain. Minä en ole se, joka käy vuosi töissä tekemättä mitään järkevää. Minä olen minä. Uskollinen itselleni aina loppuun saakka.