Istuin eilen hieman oudompaan seuraan lounasruokalassamme yhteisen palaverin seurauksena. Vastapäätä minua istui työyhteisömme komeetta. Tai no kiintotähti tai isojen pomojen mielestä jopa aurinko. Jokatapauksessa myyntitykki vailla vertaa. Olen kyllä kuullut sieltä täältä napinaa hänen häikäilemättömyydestään, itsekeskeisyydestään ja saanut myös itse muutaman kerran varoituksen työskentelytavasta, jolla varataan lupaavimmat caset ja joka varmasti tuottaa tulosta. Tosin usein työkaverin suusta vieden, mutta so what. Markkinat ovat pienet ja tahti kova. Ja hän itse sanoi eilen minulle, ettei kaikki vaan pysty siihen mihin hän. Siis näin.

Joskus vuosia sitten olin valmis häntä kannustamaan ja kävimme muutaman hyvänkin keskustelun. Nyt sainkin huomata, että olin hänen mielestään ihan jo ulkona huippugeimeistä. Huipulla ei montaa ole ja heitä meidän muiden pitäisi kumartaa. Hänellä oli kusi noussut, ei vaan suorastaan pakkaantunut, päähän ja puheessa hän viljeli selkeästi sellaista minäminä ja minun oikeus kasvaa meininkiä. Kurjinta on, että meille tulee Ahmed Ahneen kanssa skaba yhdestä meneillään olevasta uuden tiimini casesta. Hän antoi siitä selkeän varoituksen. Yritin pysyä neutraalina, mutta yläpaineeni antoi varoitusmerkin, että kun asia on akuutti en minäkään tule helposti antamaan periksi.

Joo joo, olen minä lukenut juttuja siitä, että yritysjohdon pitää tukea mestareita ja antaa heille peliaikaa. Kumarra siis ja väisty takavasemmalle, kun hän tulee paikalle. Talon sisäiset geimit on paskinta mitä jatkuvasti tapahtuu kilpailuyhteiskunnassa. Kyllä vaan, minä heräsin yöllä kello kolme jo pohtimaan mikä olisi syksyllä oikea lähetysmistapa. Annanko periksi heti vai tökkäänkö ensin herran egoa pikkasen tikulla. Ihan vaan omaksi mielihyväkseni. Voinko jopa kampittaa enemmän, vai onko se vaan huipputyhmää?  Viimeksi kun taistelin narsistin-piirteitä omaavan henkilön kanssa hän oli toimitusjohtaja. Minä tiesin silloin heti jo häviäväni, mutta haluasin tehdä sen näyttävästi, koska siinä vaiheessa hän oli pieksänyt jo niin monta työkaveriani ulos yrityksestä. Mutta onko se tuulimyllyjä vastaan taistelu lopulta minkään arvoista. Sama se missä lajissa tässä elämässä häviän. Voittaja on seppeleensä ansainnut. Ovatkohan Ahmed Ahneet koskaan tyytyväisiä elämäänsä?

.