Nyt en jaksanut olla positiivinen työntekijä, joten talviloma tuli tarpeeseen. Otin loman silmänräpäyksessä kun kalenteritilanne antoi tilaa. Sen kun tietää, että ei enää pysty antamaan parastaa työlle, ajatus harhailee ja mieli keksii kaikenlaista tekosyytä ottaa puhelin käteen ja edistää asioita. Nyt olen jo huilinut ja alan taas hengittää. Nukun lähes onnellisen öitä.

Olen koko elämäni huomannut, että minä koen eniten ahdistuksen tunteita alkukeväällä. Uuden vuoden käynnistyminen ja lisääntyvä valo tuo aina jotain pöhköjä alisuoriutujan ajatuksia kiertämään mielessä. Opiskeluaikana ahdistuin keväisin, kun katselin opintosuorituksia, niiden laatua ja sitä matkaa mikä tutkintoon ja työelämään vielä oli. Sitten seurasi valmistuminen ja paine saada oikeita töitä. Ja työpaikan löytymisen jälkeen keväisin on ollut milloin mitäkin vetämättömyyttä ja epäuskoa omiin kykyihin. Ruoho näyttää aina vihreämmältä aidan takana. Ai niin, sehän on se tekonurmikko jota kastellaan facebook-sopivilla päivityksillä, tiedän nykyään senkin.

No jos suoriutuja minällä yskiikin niin onneksi elämässä on monta puolta, jotka lomalla etenkin taas löytää. Rakastaja minussa herää, venyttelee ja alkaa hamuta elämänsisältöä. Ja voi kun muistaisin aina, myös töissä, olla pingottamatta ja nauraa tarpeeksi. Sillä nyt kun läheiseni etsivät töitä ja ahdistuvat, yritän itse vapaa-ajalla olla tosi rento ja jakaa ympärilleni vain onnea ja kannustusta.

Kun palaan töihin, jätän ahdistavan suoriutujan pois matkasta. Menköön elämä syteen tai saveen, teen parhaani ja se saa riittää. Ja sekä sydessä että savessa annan auringon paistaa sopivasti kasvoilleni (pigmenttiläiskät uhkaa) ja nautin puhtaasta raikkaasta ilmasta jota saan hengittää.