Minusta tuntuu, että herkkä tasapaino tarpeelliseksi ja tarpeettomaksi itsensä tuntevien ihmisten välillä on alkanut horjua pahemman kerran. Se kun ei voi mennä niinkään, että tarpeettomaksi leimatut, siis lomautetut, irtisanotut ja muuten vaan elämäntilanteessaan yhteiskunnan rattaista syrjäytyneet, vain katoaisvat rasittamasta maailmamme taloutta. Jokainen etsii selviytymistään ja haluaa merkityksen myös elämälleen. Se on simppeli yhtälö, jonka ratkaisu ei ole kuitenkaan simppeli. Jatkuva taistelu omasta osastaan aiheuttaa helposti vihaa ja sen purkamista.

Minua harmittaa tämä kaikkialta silmille osuva rohkeus vaihteeksi yhä väkivaltaisempiin tekoihin. Tuhopolttoihin, puukotuksiin, kolajuomien naamalle heittelemisiin ja muuhun pahansuopaiseen moskaan ja trollaamiseen. Juu, muistan, että joskus luin tapahtumasta, jossa jopa Kekkonen yritettiin tappaa kesämökilleen ja näin päästä kyseisestä poliittisesta henkilöstä eroon. Tuo aikakausi saakin minut kavahtamaan. En haluaisi pelätä enkä haluaisi, että kotimaassani kukaan mukaan, mukaan lukien täältä turvapaikkaa hakevat, joutuisivat pelkäämään. Mutta ihminen on elän ja hyökkäys on alkeelliseen käyttäytymiskoodiin kirjoitettu niin kutsuttu paras puolustus.

Onneksi minulla on valinnanvapaus. Voin reagoida itseni ja rakkaani puolesta joko negatiivisesti tai rakentavasti. Parjauskampanja netissä, fyysinen uhka, kuten suunsoitto tai muu uhkailu. Pelkkä sen ajatteleminen saa sykkeen nousemaan ja vihaenergian kasvamaan. Aina löytyy vihan kohteita, jos niitä rupeaa hakemaan. Negatiiviselle ihmiselle ei onnea sen sijaan varmaankaan löydy. Niin monessa liemessä tässä on jo aikojen saatossa kiehuttu, että uskon olevani tässä oikeassa.  Sen sijaan rakentava reagointi, sen tunnustaminen, että paskajamaan olen nyt joutunut, kannattaa. Mutta sen syy, no sitä enää kannata välttämättä tonkia. Jokaisella ihmisellä on oma totuutensa ja näkemyksensä, voihan sitä siis hetken jauhaa, että saa sen terapeuttisesti ulostettua, mutta ei missään nimessä kannata jumittaa. Selviytymiskeinot on nimittäin jokaisen löydettävä omalta kohdaltaan itse. Yhteiskunta ei ole velvollinen siihen, ei työnantaja, ei isä tai äiti enää aikuisella, siis jokainen meistä on ihan omillaani rakentamassa omaa tulevaisuuttaan. Eikö olisi mukavampaa jos elämä olisi taistelun sijaan juhla. Vaikka minusta tulisi vielä se yhteiskunnan tarpeeton yksilö, aion yrittää arvostaa omaa elämääni mahdollisuutena hyvään juhlaan.