Vuosi kului liian nopeasti. Niin tässä tapaa käydä, kun elettyjä vuosia kertyy. Jälkeenpäin on hyvä, että on kirjoittanut ajatuksiaan ylös. Muuten vuodet pakkaavat sekoittua toisiinsa.
Tämä oli kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvä vuosi. Viime joulukuussa tuskailin työpaineissa ja mieheni oli lomautettuna. Sain mahdollisuuden vaihtaa tiimiä ja mieheni löysi verkostojensa avulla kokonaan uuden työpaikan. Illan lenkkikeskustelujemme sisältö on totisesti muuttunut ja parempaan suuntaan. Meillä on näyttämisen paineita, mutta myös näyttämisen mahdollisuus ja tahtotila. Välillä mieleeni hiipii uupumisen sinisiä säveliä, silloin pysähdyn, keskityn hetkeen ja mahdollisuuteen. Se on kuitenkin niin tärkeä asia tässä nykyisessä yhteiskunnassa, jossa osa kanssaeläjistä tuskailee työttömänä. Olen täysin tietoinen siitä, että seuraavat vuodet ratkaisevat niin työnantajani kuin minunkin kohtalon. Ensi vuosi on siis takuulla vielä mielenkiintoisempi kuin tämä nykyinen oli.
Tästä tuli parempi vuosi ammatillisest kuin viime vuosi oli. Jään kuitenkin tänäkin vuonna harmillisesti budjetista. Ei voi väittää, etteikö se satu, että bonus jää kuittaamatta. Kyllä rahalle aina käyttöä olisi, mutta yhdistelmä Onni&aktiivinen työ ei nyt kantanut tarpeeksi pitkälle. Edelleen viime vuoden sanoin, osa kollegoista on jo budjetissa. Ja jos arvaan, niin se on se sama osa, joka pääsi siihen viime vuonnakin. Mistä seuraa yksi suuri kysymys, jota pohdin usein: Miksi minä olen meillä töissä tässä positiossa? Ja jatkokysymys kuuluu, kuinka kauan minä vielä yritän kun onnistuminen jää aina saavuttamatta? Näkökulma ei ole nyt oma tahto vaan työnantajan tahto. Annetaanko minun vielä, yhä edelleen yrittää, vaikka en pääse tavoitteeseen. No ehkä, koska pääsen kuitenkin jollakin tavoin kosketusetäisyydelle. Joo, olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus. Ei, tänä vuonna en jaksa olla kateellinen kollegoille. Minullakin on kaikki helkkarin hyvin.