Elämä on tasapainottelemista oman itsensä kanssa. Itsetunto ei tunnu pysyvän mitenkään kasassa, vaikka sen kanssa on opetellut elämään jo 49 vuotta. Tai ehkä tästä pitäisi vähentää ensimmäiset viattomat 6 vuotta, jolloin ei käsittänyt vielä asioista yhtään mitään. No, joka tapauksessa olen päässyt jollain tavoin taas tuulen selkään työssäni. Myyntityö on siitä vaikea laji, että siinä oma sisäinen elämä tuo väkisin vaikutuksensa lopputulokseen. Kuka haluaa tehdä kauppoja kyynisen, naama nutturalla ja vesi silmissä  vihaisista tunteista taiteilevan tädin kanssa? Ihan yksinkertaisesti, jotta olet uskottava, sinun on myös levättävä sen uskon päällä itse. Rentona ja huumorintajuisena, säteilevänä ja aamun sarastukseen tyytyväisenä. Tänään, kuten aina, jos lähdemme yhteistyöhön, on hyvä päivä, näytänkö miten? Jes, olen siis päässyt jonkinlaiseen tasapainoon ja elämä alkaa vaikuttaa helpommalta luovia eteenpäin. No, minä kuitenkin varmistin sen, että pääsen harkitsemaan asiaa ja heitin sen hakemuksen ihan toiseen tehtävään. Ja seuraavaksi joudunkin sitten päättämään uskallanko ottaa askeleen tuntemattomaan vai pysynkö nyt tässä, kun lautta on lakannut uppoamasta. MItä minä oikeasti haluan? Ainakin minulla on ollut aikaa käsitellä ahdistustani. Jos en nyt edes yritä edetä, tulen törmäämään loppuunpalamisen aavistuksen tunteeseen aina uudelleen säännöllisin väliajoin. Nyt minulla on ovi, joka ei ehkä ole vielä raollaan, mutta ainakin olen soittanut ovikelloa. Ovi uuteen maailmaan, johonkin, jota en ole vielä tässä elämässä kokenut. Myynti on oma lajinsa ja minulle on sanottu, että jos sen osaa sitä ei voi jättää. Noin 20 vuotta myynnin parissa työskennelleenä ja viimeiset 9 vuotta provisiolla palkkani tienanneena voin ehkä ilman itsekehua vannoa että osaan minä.No tässä talouden tilanteessa nämä sanojat ovat tietysti itseasiassa huolissaan siitä, että myynti tuo leivän  koko muullekin organisaatiolle. Ilman asiakkaita ei syödä. Siis minun pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että haluaisin just nyt pakata kamani ja poistua näyttämöltä, vaikka olen yhä vuosia kykenevä tuomaan leipää yhteiseen pöytään. Se on kyllä totta, minähän vapisen myös tästä syystä. Tunnen oloni niin luuseriksi. Eikö kuitenkin ole niin, että sota ei yhtä naista kaipaa, etenkään jos sitä ahdistaa. Ja eikö kuitenkin ole niin, että jos minä posahdan ahdistuksestani muutun käytönnössä työnantajani näkökulmasta vielä enemmän luuseriksi ja sittenhän minun olisikin näppärä yt-neuvotella kustannuksena pois. Minun arvoni työelämässä on tasan itsetuntoni ja mielenterveyteni mahdollistama summa. Jos osaan myydä, luulen, että pärjään missä tahansa työssä. Taisin vastata itselleni. Sisäinen tahtotila on löydetty. Katsotaan mitä siitä seuraa.