Työ alkoi tänä vuonna t-o-d-e-l-l-a intensiiviseti johdon liidaamana. Nyt tuntui, että jokaista askelta arvioitiin. Enkä ihmettele, uudet tekoälytyökalut mahdollistavat ihan kaiken. Ne arvioivat minullekin kokoajan tekemisisäni. Ajoin lähelle karikkoa jo kahden viikon jälkeen ja otin sen reippaasti esihenkilölleni esille, että ei tästä ehkä tule mitään. Keskustelin myös HR:ään siitä, miten meillä tuetaan vanhempia työntekijöitä, jotka eivät ehkä pysy veneessä. No ei mitenkään, koska ei meillä ole niitä vanhempia henkilöitä töissä ollut. No joo, sanoma on aika selvä. 

Olen taustalla yrittänyt varmistaa sen, että jos lähtö tulee todella nopeasti, löytäisi kaikki salasanani ja sovellukseni vaikka työkoneeni vietäisiin ja joutuisin ostamaan uuden. Sentään olen tehnyt sen. Keskustelujen jälkeen pomoni asenne on ollut aika viileä, mutta oma asenteeni helpottunut. Mikä on sanoitettu nähtäväksi on näkyvillä. Olisiko niin, että elän ja työskentelen täällä sitten viimeistä syksyäni. Sen jälkeen on ollut itsellä ihan ok fiilis viedä asioita eteenpäin. Tehdään mitä voidaan ja antaa viisaampien päättää miten kauan. Sikäli olen omistajien kanssa samaa mieltä, että ei tänne mahdu vapaamatkustajia ja jos räpiköin jo ties monetta vuotta, en minäkään katselisi sitä enää. 

Yritän olla ajattelematta asioita, jotka eivät tee minulle hyvää. Kuten sitä, että miksi luonteeni on tällainen. Alan taipua siihen, että noin 35 vuotta sitten minulle tehty analyysi siitä, että en sovi myyntiin oli oikea. Vaan mitä siitä, olipa kuitenkin hienot 19 vuotta myynnissä. Itse pidin tästä työstä silloin, kun prospekteja riitti ja tunsin todella saavani aikaan jotain. Nyt pidän tästä työstä vain silloin kun olen asiakastapaamisessa. Sen lisäksi on valitettavan paljon kaikenlaista stressaavaa kaitsemista ja minähän kaitsen jo itsekin itseäni, muut siihen vielä päälle. Vaan maailma on muuttunut todella paljon näiden 20 vuoden kuluessa. Elämme aivan toista todellisuutta ja toisenlaisia mahdollisuuksia. Alan olla muinaisjäänne. Ja jos totta puhutaan, olen matkasta tosi tyytyväinen, jopa näistä viimeisistä vuosista, kun en ole enää pärjännyt. Olo on kuin ikälopulla urheilijalla, joko olisi aika siirtyä pois kentältä? Odottelen siis viimeisiä kisapäiviä ja yritän saada itseäni motivoitua sen seuraavan uran etsintään. Voi olla, että motivaatiota ei löydy, koska siihen ei oikeastaan ole sitä aikaa. Haluan aina tehdä jotain aivan muuta.

Löysin kuitenkin tasapainon taas. Henkisesti vuoteni ovat samanlaisia. Pahimmat epätoivon ja epäuskon hetket asettuvat maalis-toukokuulle. Siinä olen niin valmis ripustamaan hanskat naulaan ja poistumaan ovesta lopullisesti. Kesäkuussa olen jo alistunut kohtalooni ja mieleni vahvistuu ottamaan lopunajoista kaiken irti. Liekö se tämä syksy ja johdon syksyn päätökset, kun se toteutuu vai myöhemmin. Minusta se ei ole kiinni, joten eipä murehdita etukäteen. Tämä etukäteen murehtimisen lopettaminen on asia, jonka olen vuosi vuodelta oppinut olevan yhä tärkeämpi elämän tasapainon tuottaja. En ole vieläkään keksinyt ja testannut sitä Plan B:tä, mutta olen siirtynyt ideoimaan sitä jatkuvasti ja kyllä, maailmassa on asioita, joita voisi kokeilla, jos ei mitään muuta työtä ole enää jäljellä.

Olen selvinnyt niin pitkälle, että alkaa olla tilastollinen selviö, että olen onnekas. Siskoni pisti minut arvioimaan työelämäni tasoa asteikolla 1-10 ja arvelin sen 3:ksi. Kolmonen tuli siitä, että minusta on ihana kohdata asiakkaita, pomoni on yksi parhaista ja työaikatauluni on aika omissa käsissäni. Kun näistä puhuin, tajusin, että kyllä vaan, olen onnekas ihminen, joka oikeasti stressaa sitä, että ei riitä, kun tavoitteet jäävät aina niin kauas. Joku muu varmasti pärjäisi paremmin. Opiskelen kokoajan ihan kaikkea, meillä on pakko, teknologia kehittyy, mutta sekään ei riitä. Menisin vaikka läpi harmaan kiven, mutta sekään ei ole riittänyt. Vastasin tavoitetilaan numeron 6. Mitä uupuu, Flow. Flow saattaisi tulla, jos saisin asiat menemään kuten haluaisin ja pärjäisin paremmin, yhdessä toisten kanssa. Tai sitten tällä toimialalla en koskaan saa Flowta, koska en saa olla luova vaan työskentelen "pelikirjojen" mukaan.

Kutosesta kymppiin on matkaa, miksi en tavoittele kymppiä, hän kysyi. No minusta sitten kuitenkin tuntuu, että olen toinen jalka jo ulkona, koska olen vanha ja jossain 5 vuoden päässä häämöttää eläke, josta sitä paitsi puhun kokoajan. No, täytin 60. Sen tajuan, että yhteiskunnalle olisi kamalaa, jos minun lailla työkuntoiset ihmiset oikeasti alkaisivat nostaa eläkettä ja jäisivät vapaaherrattariksi. Vaikka onhan se joskus ollut niin, että naiset eivät ole työelämässä lainkaan ja silloinkin on pärjätty. 

Yksi asia on kumma. Minulla on ollut aina huono omatunto yhteiskunnallisesti. Olin pitkään opiskelija, pienten lasten äiti ja en maksanut juuri veroja. Nyt olen maksanut aivan sikana veroja jo vuosia ja yhä minulla on jostain huono omatunto. Milloin vaiennan omatuntoni ja sanon, että "minun vuoro tulla jo täytyy". Ilmeisesti olen takaraivossani päättänyt, että se on sitten kun saan ne potkut, joita olen viitisen vuotta odotellut ja antanut työsuhteeni sisäisen arvostamisen painua kolmoseen. Jokainen noista minun luettelemistani työsuhteeni hyvistä asioista, olikin ehkä kuitenkin 2 numeron arvoinen. Sellainen, jonka moni haluaisi omaan työhönsä. Ehkä olenkin siellä kuutosessa jo ja ehkä tässä työssa ei koskaa pääse ylemmän, koska -se luovuus.

Syksyllä aloitan kyllä teatteriharrastuksen. Naurettavaa, että en ole vielä tehnyt sitä. Hyvin paljon tässä minun liemessä kiehumisessa on koko ajan kiinni siitä, että menetin jalkaleikkausten ja korona-ajan vuoksi kaikki ne harrastukset, joista sain irti sitä, mitä työ ei anna. Enkä koskaan palannut niihin. 3 vuotta teki minusta ikäistäni vanhemman ja aloin pohtia vain lepoa. Minun täytyy palata ja saada kiinni siitä itsessäni uinuvasta sielusta, joka janoaa jotain muuta. Muuten se on ihan pöpperössä, kun vapaus viimein koittaa, eikä osaakaan aloittaa. Eikä tässä iässä sitäpaitsi voi sanoa sitten kun. Lupaathan, että keräät kesän huumasta voimaa muuttaa myös talven arkea. Kyllä jaksat, saat siitä voimaa, mikä nyt puuttuu. Ja jos et jaksa, se on todistettu, nyt vaan arvelet niin.   

Aloitetaan nyt lomalla vaikka lavatansseilla, joista pidimme tosi paljon.

En jaksanut mennä työpaikan aamupalalle, mikä sekin on outoa. Halusin nuolla haavojani rauhassa ja miettiä onko mitään tehtävissä. Väsymys on suuri, eikä se lähde nukkumalla. Ihanaa kun voi kuitenkin ulkoilla ja saada ajatukset sen avulla eroon tilanteesta. 

Olen ehkä ennenkin ollut tässä tilanteessa ja uskonut itseeni, mutta olin silloin 20 vuotta nuorempi. Nyt tuntuu, että eläkkeelle on lyhyt, uuden potentiaalisen työnantajan kannalta aivan liian lyhyt aika. Eiköhän se ole selviö, että se on kitkuteltava säästöillä. Olen enemmän kuin onnellinen, että olen saanut niitä kasaan. Kaikki Plan B:t, joissa toimisin itse,  tuntuvat vaikeilta niinkauan kun on pieninkin valonpilkahduksen mahdollisuus tässä ruhtinallisessa tilanteessa, jossa minulla on yhä työpaikka. Olen sanonut tämän jo niin monesti ääneen. Kiertänyt ympyrän ja jäänyt odottamaan, valoa tai potkuja. Se mahtaa olla aivan käsittämättömän helpottava hetki kun viimein pääsen siihen hetkeen.  

Vuodatan tätä alakuloa ulos saadakseni voimaa juuri tähän hetkeen. Toivon, että voitan tänä keväänä kaiken, mitä on voitettavissa. Hyvä. En ole antanut periksi. Ja ymmärrän, että en jaksa kuunnella muita, koska ilman omaa voittoa, tuntuu, että menen muiden kustannuksella. Vaikka tietysti, on hyvä, että voittoja tulee jossain muualla. Ilman niitä, ei olisi tätä työnantajaa. Jees. Tässä työssä on helppo mitata työntekijän arvoa. Omani on ehkä koko työuran kohdalla riittävä, mutta viimeisen vuosipuoliskon mittarilla taas olematon. Tällä hetkellä, tässä maassa, minulla on kuitenkin paljon kohtalotovereita. 

Ja sinnehän minä valmistuin aikoinani, suureen lamaan, jossa vakituisia työpaikkoja ei luvattu enää kenellekään. Silloin vasta vähillä rahoilla yritettiin selviytyä. Ja katso, hyvin on mennyt. Lopulta jokaisella perheeni jäsenellä. Tämä on totuus. Ja sekin, että oma työurani on myös minun näköinen, olen kokenut paljon ja tietyssä mielessä urasta ei voi puhua. Mutta se oli se, mihin tällaisena kuin olen pystyin. Monia mielenkiintoisia hetkiä. Käännekohtia ja uusia nousuja. Nyt voin vain taputtaa itseäni olalle. Jaksa tyttö vielä. Ulkona paistaa aurinko ja kesä on edessä.

 No niin, jaksaisko tällä edetä tänään valmistelemaan ensi torstain asiakastapaamista. Se on vielä kesken. 

Olen alkanut luonnehtia itseäni keskinkertaisuuden ilmentymäksi. Koska olen tällaisella alalla, jossa joka vuosi palkitaan suurella äänellä itsensä ylittäjät ja mestareiden mestarit, se vääristää tällaisen keskinkertaisen tallaajan minäkuvaa. Tuntuu raskaalta tuntea epäonnistuvansa. Mutta jos tarkastelee sitä taideterapiassa, näkee, että se, että sietää häviötilanteita ja jatkaa sen jälkeen kuten ennenkin, onkin minun paras voittoni. Tällä en tarkoita, että olisi urautunut ja hakkaisin päätä seinään. Minä vaihdan tyylejä ja tapaa, ihan yritän pelikirjojen mukaan. Minä opiskelen uutta kokoajan ja kysyn AI:lta neuvoa. Lopputyön teen niin hyvin kun osaan. Minun tavallani. Niin kauan kun se riittää. Se on riittänyt kauan, koska mestarit tulee, kyllästyy ja lähtee kohti parempia haasteita, uuttä kunnianhimoisempaa mahdollisuutta. Minä olen saanut jäädä. Olen jäänyt kaipaamaan niitä kaltaisiani, jotka on potkittu laivasta kesken matkan. Ja se on saanut minut myös uumoilemaan, että joku satama on minunkin viimeinen. 

Mutta siis ensi syksy. Se on jo tosi lähellä. Veikkaan, että kahden seuraavan viikon aikana ymmärrän taas, mitä se tuo minulle mukanaan. Päätepysäkin vai jatkuuko matka yhä. Ei se mitään. Sain tämän kevään mielenrauhan kun maalasin kuvan ja ymmärsin keskinkertaisuuden kauneuden. Jäännitetään, mutta ei hätäillä.  

Noo, se pitää muistaa, että on jo huhtikuu. Kyllä tässä vaiheessa vuotta ollaan jo väsyneitä vaikka olisi yritetty olla miten ketteriä. Jos jaksan kesään, asia ratkeaa varmasti puolestani. Jäänkö tänne yhä pyörimään tällä hetkellä jokseenkin turhauttavalta tuntuvaa  ympyrää ja vai joko sen ympyrän pysäyttää potkut.  Sen tiesin, että tämä ei ole minun eläketyöpaikka, mutta sitä en, että nämä viimeiset vuodet ovat näin raskaita, kun haaveet kaatuu vaikka muuta haluaisi.  Miksiköhän minä olen aina ollut kohtuu tahmea paikan vaihtaja? Nyt kyllä asetan tavoitteeksi edes yhden muuvin tekemisen tällä viikolla siihen suuntaan, että ensi syksy olisi toisenlainen.   

Vaihtoehtoja on. En ole vankilassa. Minun ei tarvitse laskea riittävätkö säästöni loppuelämäksi, jos saan potkut. Kyllä niillä 5 vuotta porskuttaa ja sitten tulee eläke. Minä osaan kuitenkin kuvitella, että saisin myös uuden työpaikan, koska minulle lopulta sopivia työpaikkoja voi olla enemmän kuin arvasinkaan. Olen ehtinyt tehdä tässä maailmassa niin monenlaista eikä nämä viimeiset 18 vuotta todellakaan ole menneet hukkaan. Minähän olen koko tämän ajan perehtynyt miten eri organisaatioissa tehdään työtä ja hallitaan tietoja. Minulle on siis kaikkea muuta kuin vanhentuneet tietotaidot.  Ihan vaikka vaihtaisin toiselle toimialalle. Ja tavoitteenahan on se 80% työaika, jossa ehtisin myös ryhtyä taiteilemaan, jotain luovaa nyt ainakin. Siitäkin ajatuksesta tulee tosi hyvä fiilis. 

Tämä oli lopulta hyvä viikko. Sain oma-aloitteisuuteni takaisin. Kiitos siitä.

Voihan olla että tämä on se vuosi, kun kaikki suuret muutokset taas tapahtuvat. Tekoäly-työkavereiden armeija on jo alkanut valloittaa avustavia töitä. Juuri sellaisia, joissa olisi ehkä voinut hyödyttää yhteiskuntaa ennen eläkeikää, jos tässä veneessä soutaminen käy liian raskaaksi. Ja onhan se käynytkin. Olen kieltämättä aivan puhki hyvin usein. Tuntuu, etten ymmärrä enää miten asiat toimii. Tuntuu, että en osaa kommunikoida sen paremmin kuin promptatakaan. Kukaan ei ymmärrä mitä tarkoitan. Ja lopulta teen itse, huonosti, mutta tuleepahan tehtyä. 

Kyselin eilen tekoälyltä miten liikkuisin työelämässäni eteenpäin, jonnekin, missä työ ei olisi näin kuormittavaa. Tuntui, että keskustelun päätteeksi se ehdotteli työtehtäviä, sellaisia, joita ei minusta oikein enää ole. Ehkä tekoälylläkin oli vanhentunutta tietoa ja se ei vielä tiennyt korvanneensa jo näitä ehdottelemiaan työtehtäviä. Mutta minä näen muutoksen, sen joka on ollut jo käynnissä kauan. Minulla on tuttuja ja sukulaisia, joilta voin seurata asioita. Vanhuksia, joilla on lääkerobotit ja virikekeskustelut netin kautta. Itsepalvelukirjasto. Ilmoittautumisautomaatti korvaamassa vastaanottovirkailijoita. Meillä itsellä on kyselybotit ja tekoäly sopii jopa asiakastapaamisia. Nämä olivat töitä, joita tekoäly ehdotti kevennettyä työviikkoa toivovalle ikääntyneelle IT-myyjälle. En ole varma, olisinko näihin töihin halunnut edes, kunhan pohdin ja yritin motivoida itseäni yhä eteenpäin.

Taisin perustaa tämän "Samassa veneessä pysymisen tuska" bloginkin joskus, kun jo tuntui ettei siellä veneessä enää pysy. Ja siitä on aivan käsittämättömän kauan. Työelämäni jakaantuu kahtia. Ensi tein varmaan pari vuotta innostuneena töitä, opin ja koin menestyväni ja sen jälkeiset 16 olen tuntenut enemmän tai vähemmän alisuoriutuneeni näillä välineillä ja tuella. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kehittyä ja suoriutua paremmin. On täysin oman järkeni vastaista, että juuri minä olen täällä yhä.Mutta minä olen. Sain pienen palkankorotuksenkin kiinteään palkkaani. Joten ei valiteta tästä työstä tai kannustuksesta. On täysin vapaaehtoista olla töissä meinaan. Voisin koska vaan irtisanoutua tai todellakin yrittää löytää sen plan B:n, josta haaveilen. Taisin viime vuonna toivoa, että löytäisin vastauksia kesäloman aikana- no ei ollut aikaa ja halua. Taisin täyttää tämän vaikean vuodenajan matkoilla ja etätöillä, näin kyllä, että työn laatu kärsi niistä, mutta minä selvisin. Kyllä näitä keinoja tsempata itseään kohti 5 vuoden päässä häämöttäviä eläkeikiä on. Mitä sen nyt viisi vuotta enää meinaa, kun olet jo niin kauan tässä oravanpyörässä juossut. Sitäpaitsi, niinkuin sanottua, tänä vuonna voi tulla muutosten vuosi. Toisaalta 5 vuotta voi olla koko elämä, siinä voi sairastua tai siinä voisi vielä löytää jotain uutta. Kun elämää on jäljellä vähemmän 5 vuotta tästä eteenpäin ilman yritystä on varkaus omalta itseltä. Vielä nyt jalka nousee, milloin vaan se voi olla ohitse. Miksi siis hukata tämä arvokas asia?

Johdolta tuli tähän asti suurimmat tavoitteet, joihin pitäisi yltää ja Suomessa on yhä huonoin tilanne koskaan. Veikkaan, että kesään mennessä kaikki on ohi, sillä ei tässä mitään pikaratkaisuja ole luvassa. Annetaan siis auringon taas nousta ja jatketaan hommia kuten ennenkin.

Maadoitan itseani katsomalla näitä seiniä ja tauluja, joita olemme niille ripustaneet. Ne seinät on maksettu tällä työllä ja joka taululla on merkitys minun elämässäni.Vaikka menettäisin tämän työn, seinät jää ja turvaa jotain. Mutta on niin paljon asioita, jotka voi viedä minulta vain muistisairaus. Tätä menoa voin ehkä ajatella, että joku minulla pätkii jo.

Olen niin kauan tuskitellut tätä työtä, että eikö olisi jopa oikeutettua, että kohtalo veisi minua jo muuhun suuntaan? Jotkut ihmiset tekevät itse siirtoja ja minä ilmeisesti kuulun niihin, jotka sairastuvat ensin.Onneksi minulla on pitkä loma joulun jälkeen edessä. Mutta valitettavasti ajattelin ihan samaa, kun jäin kesälomalle, olin niiiiin väsynyt. Enkä minä kesälomalla saanut ajatuksiani yhtään mitenkään terästettyä, kunhan lomailin ja nautin. Ja palasin katsomaan mitä kaikkea olin unohtanut tehdä, ja sitähän riitti. Sitten korjailin asioita. Ja ryhdyin puurtamaan tätä vuosipuolikasta. Tämä oli pettymys, vastoinkäyminen toisensa jälkeen vei tavoitteistani paljon ja lopulta en päässyt viivan yli.

Minun on ollut pakko oppia nöyrtymään. Harmittaa tehdä sitä, mutta jonkunhan sitä on pidettävä perää. Se olen nyt sitten ollut useita vuosia jo minä. Joko nyt armahtaisin itse itseni ja etsisin jotain muuta vaikka syksyllä tunsin ihmetystä ja  helpotusta, että sain vielä jäädä. Tappio tuntuu kirvelevältävä nyt ja alkuvuoden kun työnsankareita palkitaan ja hehkutetaan, niin aina. Voittajan on helppo hymyillä. Mutta sitten on se hetki, jolloin pystyy taas keskittymään siihen että tekee töitä. Kunnes alkaa taas hahmottumaan miten vaikeaa on saada itsensä maaliin. Sitä kutsutaan oravanpyöräksi. 

Tammikuulle jäi myös kehityskeskusteluni ja onpa siihen nyt tosi vastenmielistä tammikuussa palata. Miten tänä vuonna haukun itseni kun kuitenkin yritin parhaani. Vai yrittääkö silloin parhaansa, jos tekee virheitä, hmm. siinä on vasta kysymys. Ehkä olen vain jo epäsopiva jatkamaan tässä työssä. Ehkä juuri minä olen se tyyppi, jonka voisi korvata tekoälyllä. No katsotaan mihin tämä maailma menee.

Ulkona tuli hetken lunta ja sitten taas vettä. Tästä tulee lumeton joulu. Ääh sen ei ole väliä, sillä minua ei kiinnosta nyt kulutusjuhlat. Olen vihainen, kun kaikki pyörii rahan ympärillä, olen sanonut sen jo monta kertaa. Joulukin on valjastettu rahan alttarille. On vaikea muistaa, että kaikilla, ihan kaikilla, myös niillä joilla on kutsumusammatti tulee vaikeita hetkiä. Ei tämä elämä ole helppoa, mutta koska se on näin vaikeaa, sitä osaa olla edes joskus siitä kiitollinen. Onhan nämä olleet mahtavia vuosia nähdä ja kokea. Viime vuosina aivan liikaa tyhjäkäyntiäkin, koska ajatukseni eivät ole enää olleet hyviä ja olen alkanut piiputtaa.  Ehkä minuun sopii jo "Eteenpäin sanoi mummo lumessa" -kuvaus, selvitytymistaistelua. 

Minua kuitenkin pelottaa. Voiko työstä nauttia, jos taustalla vaanii äkkikuolema. Vaikka sinä kuinka sanot itsellesi, että anna mennä niin kauan kuin yksikin kala ui lammessa, niin joku vaisto sanoo, että ei se ole sinun kalasi vaan yrityksen kala ja sinä voit olla täysin yhdentekevä, niinkuin nyt käytännössä oletkin. Voi miten kaukana on työelämän flow ja yhteisen onnistumisen tavoittelu. Miten minä nyt tällaiseen olen vajonnut? Missä on minun yhteisöni. Miksi minulta aina viedään yhteisöstä tärkeitä henkilöitä ja joudun etsimään uudet.

Kysyin ammattilaiselta apuja. Tälläkertaa en psykologista tukea vaan muuta. Kuinka paljon ikääntyvän ihmisen psyyke kestää sitä, että yrityksistä huolimatta alisuoriutuu ja odottaa potkuja. Kyynistyykö sitä lopullisesti. Aiheuttaako se vaurioita itsetuntoon ja aivojen neuroverkkoihin, että ei ryhdy itse toimiin. Mikä on sinun Plan B, se jota et enää löydä, koska olet ikääntynyt ja et halua edes pysyä tällä alalla jos et ole meillä töissä. Olet kuitenkin niin vanha, että et enää halua myöskään opiskella, koska et koskaan valmistuisi miksikään uuden ammatin näkökulmasta järkevään, vaikka opiskelu itsessään olisi varmasti todella inspiroivaa. Jos minä en aamulla matkustaisi työpaikalle, mitä minä tekisin. MInun pitäisi löytää itselleni mielekästä tekemistä vielä moneksi vuodeksi. Maailmakin on muuttunut sellaiseksi somekuplaksi. Kaikki algoritmit tarjoavat sinulle sitä, mihin pysähdyt vahingossa pieneksi hetkeksi ja kaikki mistä haluaisit tietää loistaa poissaolollaan. Tekoäly ja algoritmit. Ja mitään et lopulta ymmärrä täydellisesti. Kaikkialla vaanii huijarit ja jostakin käynnistyy aina uusi yritys. Hoh hoijaa. 

Siis hyvin lähellä uupumusta. Mutta ei kuitenkaan ihan vielä siellä, koska jaksoin tänäkin aamuna pikaiseen suihkuun ja täällä istun, toimistolla ja suunnittelen. Ystävättären neuvo, alisuoriudu näyttävämmin. Ole sinä siinä seuraavassa junassa, joka johtaa sivuraiteille. Anna työnantajan tarjota sinulle pakettia. Yksi joululahja kiitos, halutkaa minusta eroon, mielellääni niin, että maksatte. Mitäkähän se hallituksen uusi laki nyt mahdollistikaan, tarvitaanko irtisanomiseen enää mitään muuta kuin tuo alisuoriutuminen. Miten näyttävästi alisuoriutumisen voi tehdä? Katsot vaan omaa parastasi, saikuta, niin, tottakai, vaan olenhan kuitenkin velkaa työpanokseni myös sille, joka maksaa palkkani. Olisin halunnut lopettaa työelämäni jotenkin hirveän tyytyväisenä, huipulla. Nyt joudun lopettelemaan työuraani hirveän tyytymättömänä tuloksiin, itseeni, maailmaan, muutokseen ja kaikenlaiseen kohinaan. Minä olen päättänyt, että se en ole minä, joka katkeroituu. Olen nähnyt vanhuksia, jotka muistelevat vain kokemaansa väärää. Minä en ole kokenut mitään väärää. Minä olen saanut mahdollisuuksia, joita en ole saanut käytettyä. Ja jos nyt ajatellaan, että se olen minä, joka täällä meillä on yhä palkkalistoilla, minä olen saanut niitä mahdollisuuksia enemmän kuin kukaan muu. 

No niin rakas pomoni. Katsotaas nyt niitä ensi vuoden suunnitelmia. Aika vaatimattomia. Eikös. No luotan siihen, että sota loppuu ja yhteiskuntamme virkistyy, että viimeinkin talous lähtee nousuun.

Kaikki luottavat siihen, että hommat etenee ja ensi vuosikin edistyy. Minä vain näen itseni läpi ja olen tyytymätön omaan innostuksen tasooni, kuuntelen kollegoiden suunnitelmia ja henkisesti väsyttää aivan hirveästi. Työterveyshoitaja haluaisi työssäjaksamisen selvityksen vuoksi tavata. Mutta minä mietin, että onko minulla voimia pohtia tätä asiaa lisää. Jos tähän pysähtyy, niin auttaako se mitään? Voidaanko vaan hyväksyä, että joo, en ole nyt täynnä räjähtävää intoa, joo, työnantaja on piinallisen sitkeä tukitoimissaan ja teen todella paljon asioita silkasta vastenmielisestä velvollisuudentunnosta ja sekin väsyttää, mutta kato joo, jos asiakas jotain haluaa, niin silloin minua kiinnostaa enemmän ja tunnen työniloa. Sehän on kuitenkin vienyt näin pitkälle, se asiakkaiden tuottama ilo. Jos sen hyväksyy, lakkaako tämä hirveä kohina, meneekö väsymyskin ohi ja selkeytyykö se, mitä kohti tällaisina päivinä luovin?

Ehkä askartelen itselleni kaksipuoleisen Aarrekartan. Sen jonka toisella puolella makaan sängyssä ja tuijotan ikkunasta taivaanrantaan aivojen kohistessa kunnes saan lappusen työnantajaltani.. mitä sitten tapahtuu. Jäänkö siihen makaamaan vai nukunko kunnes herään virkeänä ja uudet ovet avautuvat vaikkapa luovuuteen. Kuka minä edes olen  ilman työtäni? Kun toisella puolella on se Aarrekartan osa, jossa selätän kohtuullisen nopeasti tämän väsyneen kohinan ja yksinkertaisesti etenen sinne, missä on seuraavaksi asiakaselämää. Jaksaa jaksaa, vielä jaksaa vaikka vuosia on tullut ihan hirveän monta. Ja palaan tähän asiaan vasta kun olen oikeutettu vähintään osa-aikaeläkkeeseen, kun ei siihenkään ole kuin seuraavat ohikiitävät kolme vuotta. Minä olen joutunut hyväksymään sen, että vaikka tässä työssä on hetkensä on suurin osa siitä sisäistä motivointia ja kamppailua sen kanssa, että tekisi mieli lähteä katsomaan voisiko jossain muualla olla kivempaa. Lähdetään siis  siitä, että toki minä haluan nähdä mitä täällä tapahtuu niin kauan kuin työantaja haluaa nähdä minut näissä keskusteluissa. Ei lannistuta etukäteen. Ei nosteta sitä kättä vapaaehtoisena lähtijänä. Ei mietitä turhia -vaan tehdään töitä. Tämä oli tällainen laskeutuminen loman jälkeen aktiiviselta elokuulta kalenterillisesti tyhjemmälle syyskuulle kun työväsymys alkaa olla jo läsnä. Jos vaan miettisin, kenen kanssa minä haluaisin keskustella? Aiheitahan meillä riittää. Ja lähtisin ehdottelemaan. Ihan niinkuin 18 aikaisempanakin täällä olo vuotena. Eipä taivastella ajan kulumista vaan ollaan kiitollisia.