En jaksanut mennä työpaikan aamupalalle, mikä sekin on outoa. Halusin nuolla haavojani rauhassa ja miettiä onko mitään tehtävissä. Väsymys on suuri, eikä se lähde nukkumalla. Ihanaa kun voi kuitenkin ulkoilla ja saada ajatukset sen avulla eroon tilanteesta. 

Olen ehkä ennenkin ollut tässä tilanteessa ja uskonut itseeni, mutta olin silloin 20 vuotta nuorempi. Nyt tuntuu, että eläkkeelle on lyhyt, uuden potentiaalisen työnantajan kannalta aivan liian lyhyt aika. Eiköhän se ole selviö, että se on kitkuteltava säästöillä. Olen enemmän kuin onnellinen, että olen saanut niitä kasaan. Kaikki Plan B:t, joissa toimisin itse,  tuntuvat vaikeilta niinkauan kun on pieninkin valonpilkahduksen mahdollisuus tässä ruhtinallisessa tilanteessa, jossa minulla on yhä työpaikka. Olen sanonut tämän jo niin monesti ääneen. Kiertänyt ympyrän ja jäänyt odottamaan, valoa tai potkuja. Se mahtaa olla aivan käsittämättömän helpottava hetki kun viimein pääsen siihen hetkeen.  

Vuodatan tätä alakuloa ulos saadakseni voimaa juuri tähän hetkeen. Toivon, että voitan tänä keväänä kaiken, mitä on voitettavissa. Hyvä. En ole antanut periksi. Ja ymmärrän, että en jaksa kuunnella muita, koska ilman omaa voittoa, tuntuu, että menen muiden kustannuksella. Vaikka tietysti, on hyvä, että voittoja tulee jossain muualla. Ilman niitä, ei olisi tätä työnantajaa. Jees. Tässä työssä on helppo mitata työntekijän arvoa. Omani on ehkä koko työuran kohdalla riittävä, mutta viimeisen vuosipuoliskon mittarilla taas olematon. Tällä hetkellä, tässä maassa, minulla on kuitenkin paljon kohtalotovereita. 

Ja sinnehän minä valmistuin aikoinani, suureen lamaan, jossa vakituisia työpaikkoja ei luvattu enää kenellekään. Silloin vasta vähillä rahoilla yritettiin selviytyä. Ja katso, hyvin on mennyt. Lopulta jokaisella perheeni jäsenellä. Tämä on totuus. Ja sekin, että oma työurani on myös minun näköinen, olen kokenut paljon ja tietyssä mielessä urasta ei voi puhua. Mutta se oli se, mihin tällaisena kuin olen pystyin. Monia mielenkiintoisia hetkiä. Käännekohtia ja uusia nousuja. Nyt voin vain taputtaa itseäni olalle. Jaksa tyttö vielä. Ulkona paistaa aurinko ja kesä on edessä.

 No niin, jaksaisko tällä edetä tänään valmistelemaan ensi torstain asiakastapaamista. Se on vielä kesken. 

Olen alkanut luonnehtia itseäni keskinkertaisuuden ilmentymäksi. Koska olen tällaisella alalla, jossa joka vuosi palkitaan suurella äänellä itsensä ylittäjät ja mestareiden mestarit, se vääristää tällaisen keskinkertaisen tallaajan minäkuvaa. Tuntuu raskaalta tuntea epäonnistuvansa. Mutta jos tarkastelee sitä taideterapiassa, näkee, että se, että sietää häviötilanteita ja jatkaa sen jälkeen kuten ennenkin, onkin minun paras voittoni. Tällä en tarkoita, että olisi urautunut ja hakkaisin päätä seinään. Minä vaihdan tyylejä ja tapaa, ihan yritän pelikirjojen mukaan. Minä opiskelen uutta kokoajan ja kysyn AI:lta neuvoa. Lopputyön teen niin hyvin kun osaan. Minun tavallani. Niin kauan kun se riittää. Se on riittänyt kauan, koska mestarit tulee, kyllästyy ja lähtee kohti parempia haasteita, uuttä kunnianhimoisempaa mahdollisuutta. Minä olen saanut jäädä. Olen jäänyt kaipaamaan niitä kaltaisiani, jotka on potkittu laivasta kesken matkan. Ja se on saanut minut myös uumoilemaan, että joku satama on minunkin viimeinen. 

Mutta siis ensi syksy. Se on jo tosi lähellä. Veikkaan, että kahden seuraavan viikon aikana ymmärrän taas, mitä se tuo minulle mukanaan. Päätepysäkin vai jatkuuko matka yhä. Ei se mitään. Sain tämän kevään mielenrauhan kun maalasin kuvan ja ymmärsin keskinkertaisuuden kauneuden. Jäännitetään, mutta ei hätäillä.  

Noo, se pitää muistaa, että on jo huhtikuu. Kyllä tässä vaiheessa vuotta ollaan jo väsyneitä vaikka olisi yritetty olla miten ketteriä. Jos jaksan kesään, asia ratkeaa varmasti puolestani. Jäänkö tänne yhä pyörimään tällä hetkellä jokseenkin turhauttavalta tuntuvaa  ympyrää ja vai joko sen ympyrän pysäyttää potkut.  Sen tiesin, että tämä ei ole minun eläketyöpaikka, mutta sitä en, että nämä viimeiset vuodet ovat näin raskaita, kun haaveet kaatuu vaikka muuta haluaisi.  Miksiköhän minä olen aina ollut kohtuu tahmea paikan vaihtaja? Nyt kyllä asetan tavoitteeksi edes yhden muuvin tekemisen tällä viikolla siihen suuntaan, että ensi syksy olisi toisenlainen.   

Vaihtoehtoja on. En ole vankilassa. Minun ei tarvitse laskea riittävätkö säästöni loppuelämäksi, jos saan potkut. Kyllä niillä 5 vuotta porskuttaa ja sitten tulee eläke. Minä osaan kuitenkin kuvitella, että saisin myös uuden työpaikan, koska minulle lopulta sopivia työpaikkoja voi olla enemmän kuin arvasinkaan. Olen ehtinyt tehdä tässä maailmassa niin monenlaista eikä nämä viimeiset 18 vuotta todellakaan ole menneet hukkaan. Minähän olen koko tämän ajan perehtynyt miten eri organisaatioissa tehdään työtä ja hallitaan tietoja. Minulle on siis kaikkea muuta kuin vanhentuneet tietotaidot.  Ihan vaikka vaihtaisin toiselle toimialalle. Ja tavoitteenahan on se 80% työaika, jossa ehtisin myös ryhtyä taiteilemaan, jotain luovaa nyt ainakin. Siitäkin ajatuksesta tulee tosi hyvä fiilis. 

Tämä oli lopulta hyvä viikko. Sain oma-aloitteisuuteni takaisin. Kiitos siitä.

Voihan olla että tämä on se vuosi, kun kaikki suuret muutokset taas tapahtuvat. Tekoäly-työkavereiden armeija on jo alkanut valloittaa avustavia töitä. Juuri sellaisia, joissa olisi ehkä voinut hyödyttää yhteiskuntaa ennen eläkeikää, jos tässä veneessä soutaminen käy liian raskaaksi. Ja onhan se käynytkin. Olen kieltämättä aivan puhki hyvin usein. Tuntuu, etten ymmärrä enää miten asiat toimii. Tuntuu, että en osaa kommunikoida sen paremmin kuin promptatakaan. Kukaan ei ymmärrä mitä tarkoitan. Ja lopulta teen itse, huonosti, mutta tuleepahan tehtyä. 

Kyselin eilen tekoälyltä miten liikkuisin työelämässäni eteenpäin, jonnekin, missä työ ei olisi näin kuormittavaa. Tuntui, että keskustelun päätteeksi se ehdotteli työtehtäviä, sellaisia, joita ei minusta oikein enää ole. Ehkä tekoälylläkin oli vanhentunutta tietoa ja se ei vielä tiennyt korvanneensa jo näitä ehdottelemiaan työtehtäviä. Mutta minä näen muutoksen, sen joka on ollut jo käynnissä kauan. Minulla on tuttuja ja sukulaisia, joilta voin seurata asioita. Vanhuksia, joilla on lääkerobotit ja virikekeskustelut netin kautta. Itsepalvelukirjasto. Ilmoittautumisautomaatti korvaamassa vastaanottovirkailijoita. Meillä itsellä on kyselybotit ja tekoäly sopii jopa asiakastapaamisia. Nämä olivat töitä, joita tekoäly ehdotti kevennettyä työviikkoa toivovalle ikääntyneelle IT-myyjälle. En ole varma, olisinko näihin töihin halunnut edes, kunhan pohdin ja yritin motivoida itseäni yhä eteenpäin.

Taisin perustaa tämän "Samassa veneessä pysymisen tuska" bloginkin joskus, kun jo tuntui ettei siellä veneessä enää pysy. Ja siitä on aivan käsittämättömän kauan. Työelämäni jakaantuu kahtia. Ensi tein varmaan pari vuotta innostuneena töitä, opin ja koin menestyväni ja sen jälkeiset 16 olen tuntenut enemmän tai vähemmän alisuoriutuneeni näillä välineillä ja tuella. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt kehittyä ja suoriutua paremmin. On täysin oman järkeni vastaista, että juuri minä olen täällä yhä.Mutta minä olen. Sain pienen palkankorotuksenkin kiinteään palkkaani. Joten ei valiteta tästä työstä tai kannustuksesta. On täysin vapaaehtoista olla töissä meinaan. Voisin koska vaan irtisanoutua tai todellakin yrittää löytää sen plan B:n, josta haaveilen. Taisin viime vuonna toivoa, että löytäisin vastauksia kesäloman aikana- no ei ollut aikaa ja halua. Taisin täyttää tämän vaikean vuodenajan matkoilla ja etätöillä, näin kyllä, että työn laatu kärsi niistä, mutta minä selvisin. Kyllä näitä keinoja tsempata itseään kohti 5 vuoden päässä häämöttäviä eläkeikiä on. Mitä sen nyt viisi vuotta enää meinaa, kun olet jo niin kauan tässä oravanpyörässä juossut. Sitäpaitsi, niinkuin sanottua, tänä vuonna voi tulla muutosten vuosi. Toisaalta 5 vuotta voi olla koko elämä, siinä voi sairastua tai siinä voisi vielä löytää jotain uutta. Kun elämää on jäljellä vähemmän 5 vuotta tästä eteenpäin ilman yritystä on varkaus omalta itseltä. Vielä nyt jalka nousee, milloin vaan se voi olla ohitse. Miksi siis hukata tämä arvokas asia?

Johdolta tuli tähän asti suurimmat tavoitteet, joihin pitäisi yltää ja Suomessa on yhä huonoin tilanne koskaan. Veikkaan, että kesään mennessä kaikki on ohi, sillä ei tässä mitään pikaratkaisuja ole luvassa. Annetaan siis auringon taas nousta ja jatketaan hommia kuten ennenkin.

Maadoitan itseani katsomalla näitä seiniä ja tauluja, joita olemme niille ripustaneet. Ne seinät on maksettu tällä työllä ja joka taululla on merkitys minun elämässäni.Vaikka menettäisin tämän työn, seinät jää ja turvaa jotain. Mutta on niin paljon asioita, jotka voi viedä minulta vain muistisairaus. Tätä menoa voin ehkä ajatella, että joku minulla pätkii jo.

Olen niin kauan tuskitellut tätä työtä, että eikö olisi jopa oikeutettua, että kohtalo veisi minua jo muuhun suuntaan? Jotkut ihmiset tekevät itse siirtoja ja minä ilmeisesti kuulun niihin, jotka sairastuvat ensin.Onneksi minulla on pitkä loma joulun jälkeen edessä. Mutta valitettavasti ajattelin ihan samaa, kun jäin kesälomalle, olin niiiiin väsynyt. Enkä minä kesälomalla saanut ajatuksiani yhtään mitenkään terästettyä, kunhan lomailin ja nautin. Ja palasin katsomaan mitä kaikkea olin unohtanut tehdä, ja sitähän riitti. Sitten korjailin asioita. Ja ryhdyin puurtamaan tätä vuosipuolikasta. Tämä oli pettymys, vastoinkäyminen toisensa jälkeen vei tavoitteistani paljon ja lopulta en päässyt viivan yli.

Minun on ollut pakko oppia nöyrtymään. Harmittaa tehdä sitä, mutta jonkunhan sitä on pidettävä perää. Se olen nyt sitten ollut useita vuosia jo minä. Joko nyt armahtaisin itse itseni ja etsisin jotain muuta vaikka syksyllä tunsin ihmetystä ja  helpotusta, että sain vielä jäädä. Tappio tuntuu kirvelevältävä nyt ja alkuvuoden kun työnsankareita palkitaan ja hehkutetaan, niin aina. Voittajan on helppo hymyillä. Mutta sitten on se hetki, jolloin pystyy taas keskittymään siihen että tekee töitä. Kunnes alkaa taas hahmottumaan miten vaikeaa on saada itsensä maaliin. Sitä kutsutaan oravanpyöräksi. 

Tammikuulle jäi myös kehityskeskusteluni ja onpa siihen nyt tosi vastenmielistä tammikuussa palata. Miten tänä vuonna haukun itseni kun kuitenkin yritin parhaani. Vai yrittääkö silloin parhaansa, jos tekee virheitä, hmm. siinä on vasta kysymys. Ehkä olen vain jo epäsopiva jatkamaan tässä työssä. Ehkä juuri minä olen se tyyppi, jonka voisi korvata tekoälyllä. No katsotaan mihin tämä maailma menee.

Ulkona tuli hetken lunta ja sitten taas vettä. Tästä tulee lumeton joulu. Ääh sen ei ole väliä, sillä minua ei kiinnosta nyt kulutusjuhlat. Olen vihainen, kun kaikki pyörii rahan ympärillä, olen sanonut sen jo monta kertaa. Joulukin on valjastettu rahan alttarille. On vaikea muistaa, että kaikilla, ihan kaikilla, myös niillä joilla on kutsumusammatti tulee vaikeita hetkiä. Ei tämä elämä ole helppoa, mutta koska se on näin vaikeaa, sitä osaa olla edes joskus siitä kiitollinen. Onhan nämä olleet mahtavia vuosia nähdä ja kokea. Viime vuosina aivan liikaa tyhjäkäyntiäkin, koska ajatukseni eivät ole enää olleet hyviä ja olen alkanut piiputtaa.  Ehkä minuun sopii jo "Eteenpäin sanoi mummo lumessa" -kuvaus, selvitytymistaistelua. 

Minua kuitenkin pelottaa. Voiko työstä nauttia, jos taustalla vaanii äkkikuolema. Vaikka sinä kuinka sanot itsellesi, että anna mennä niin kauan kuin yksikin kala ui lammessa, niin joku vaisto sanoo, että ei se ole sinun kalasi vaan yrityksen kala ja sinä voit olla täysin yhdentekevä, niinkuin nyt käytännössä oletkin. Voi miten kaukana on työelämän flow ja yhteisen onnistumisen tavoittelu. Miten minä nyt tällaiseen olen vajonnut? Missä on minun yhteisöni. Miksi minulta aina viedään yhteisöstä tärkeitä henkilöitä ja joudun etsimään uudet.

Kysyin ammattilaiselta apuja. Tälläkertaa en psykologista tukea vaan muuta. Kuinka paljon ikääntyvän ihmisen psyyke kestää sitä, että yrityksistä huolimatta alisuoriutuu ja odottaa potkuja. Kyynistyykö sitä lopullisesti. Aiheuttaako se vaurioita itsetuntoon ja aivojen neuroverkkoihin, että ei ryhdy itse toimiin. Mikä on sinun Plan B, se jota et enää löydä, koska olet ikääntynyt ja et halua edes pysyä tällä alalla jos et ole meillä töissä. Olet kuitenkin niin vanha, että et enää halua myöskään opiskella, koska et koskaan valmistuisi miksikään uuden ammatin näkökulmasta järkevään, vaikka opiskelu itsessään olisi varmasti todella inspiroivaa. Jos minä en aamulla matkustaisi työpaikalle, mitä minä tekisin. MInun pitäisi löytää itselleni mielekästä tekemistä vielä moneksi vuodeksi. Maailmakin on muuttunut sellaiseksi somekuplaksi. Kaikki algoritmit tarjoavat sinulle sitä, mihin pysähdyt vahingossa pieneksi hetkeksi ja kaikki mistä haluaisit tietää loistaa poissaolollaan. Tekoäly ja algoritmit. Ja mitään et lopulta ymmärrä täydellisesti. Kaikkialla vaanii huijarit ja jostakin käynnistyy aina uusi yritys. Hoh hoijaa. 

Siis hyvin lähellä uupumusta. Mutta ei kuitenkaan ihan vielä siellä, koska jaksoin tänäkin aamuna pikaiseen suihkuun ja täällä istun, toimistolla ja suunnittelen. Ystävättären neuvo, alisuoriudu näyttävämmin. Ole sinä siinä seuraavassa junassa, joka johtaa sivuraiteille. Anna työnantajan tarjota sinulle pakettia. Yksi joululahja kiitos, halutkaa minusta eroon, mielellääni niin, että maksatte. Mitäkähän se hallituksen uusi laki nyt mahdollistikaan, tarvitaanko irtisanomiseen enää mitään muuta kuin tuo alisuoriutuminen. Miten näyttävästi alisuoriutumisen voi tehdä? Katsot vaan omaa parastasi, saikuta, niin, tottakai, vaan olenhan kuitenkin velkaa työpanokseni myös sille, joka maksaa palkkani. Olisin halunnut lopettaa työelämäni jotenkin hirveän tyytyväisenä, huipulla. Nyt joudun lopettelemaan työuraani hirveän tyytymättömänä tuloksiin, itseeni, maailmaan, muutokseen ja kaikenlaiseen kohinaan. Minä olen päättänyt, että se en ole minä, joka katkeroituu. Olen nähnyt vanhuksia, jotka muistelevat vain kokemaansa väärää. Minä en ole kokenut mitään väärää. Minä olen saanut mahdollisuuksia, joita en ole saanut käytettyä. Ja jos nyt ajatellaan, että se olen minä, joka täällä meillä on yhä palkkalistoilla, minä olen saanut niitä mahdollisuuksia enemmän kuin kukaan muu. 

No niin rakas pomoni. Katsotaas nyt niitä ensi vuoden suunnitelmia. Aika vaatimattomia. Eikös. No luotan siihen, että sota loppuu ja yhteiskuntamme virkistyy, että viimeinkin talous lähtee nousuun.

Kaikki luottavat siihen, että hommat etenee ja ensi vuosikin edistyy. Minä vain näen itseni läpi ja olen tyytymätön omaan innostuksen tasooni, kuuntelen kollegoiden suunnitelmia ja henkisesti väsyttää aivan hirveästi. Työterveyshoitaja haluaisi työssäjaksamisen selvityksen vuoksi tavata. Mutta minä mietin, että onko minulla voimia pohtia tätä asiaa lisää. Jos tähän pysähtyy, niin auttaako se mitään? Voidaanko vaan hyväksyä, että joo, en ole nyt täynnä räjähtävää intoa, joo, työnantaja on piinallisen sitkeä tukitoimissaan ja teen todella paljon asioita silkasta vastenmielisestä velvollisuudentunnosta ja sekin väsyttää, mutta kato joo, jos asiakas jotain haluaa, niin silloin minua kiinnostaa enemmän ja tunnen työniloa. Sehän on kuitenkin vienyt näin pitkälle, se asiakkaiden tuottama ilo. Jos sen hyväksyy, lakkaako tämä hirveä kohina, meneekö väsymyskin ohi ja selkeytyykö se, mitä kohti tällaisina päivinä luovin?

Ehkä askartelen itselleni kaksipuoleisen Aarrekartan. Sen jonka toisella puolella makaan sängyssä ja tuijotan ikkunasta taivaanrantaan aivojen kohistessa kunnes saan lappusen työnantajaltani.. mitä sitten tapahtuu. Jäänkö siihen makaamaan vai nukunko kunnes herään virkeänä ja uudet ovet avautuvat vaikkapa luovuuteen. Kuka minä edes olen  ilman työtäni? Kun toisella puolella on se Aarrekartan osa, jossa selätän kohtuullisen nopeasti tämän väsyneen kohinan ja yksinkertaisesti etenen sinne, missä on seuraavaksi asiakaselämää. Jaksaa jaksaa, vielä jaksaa vaikka vuosia on tullut ihan hirveän monta. Ja palaan tähän asiaan vasta kun olen oikeutettu vähintään osa-aikaeläkkeeseen, kun ei siihenkään ole kuin seuraavat ohikiitävät kolme vuotta. Minä olen joutunut hyväksymään sen, että vaikka tässä työssä on hetkensä on suurin osa siitä sisäistä motivointia ja kamppailua sen kanssa, että tekisi mieli lähteä katsomaan voisiko jossain muualla olla kivempaa. Lähdetään siis  siitä, että toki minä haluan nähdä mitä täällä tapahtuu niin kauan kuin työantaja haluaa nähdä minut näissä keskusteluissa. Ei lannistuta etukäteen. Ei nosteta sitä kättä vapaaehtoisena lähtijänä. Ei mietitä turhia -vaan tehdään töitä. Tämä oli tällainen laskeutuminen loman jälkeen aktiiviselta elokuulta kalenterillisesti tyhjemmälle syyskuulle kun työväsymys alkaa olla jo läsnä. Jos vaan miettisin, kenen kanssa minä haluaisin keskustella? Aiheitahan meillä riittää. Ja lähtisin ehdottelemaan. Ihan niinkuin 18 aikaisempanakin täällä olo vuotena. Eipä taivastella ajan kulumista vaan ollaan kiitollisia.   

Tänään alkaa heinäkuu. Minun ehkä kuuluisi olla jo lomalla. Mitä minulla olikaan jäljellä vielä? Maksaako vaivaa kitua, jos kerta on jopa sairas. Olenko jotenkin jopa menettänyt suhteellisuudentajuni tässä omituisessa ja itselleni epäselvässä olotilassa.

Kävin psykologin kanssa lävitse motivaatiota ja arvoja. Motivaatiosta voi todeta, että se on hävinnyt väsymyksen vuoksi. Arvot, ne joita työpaikallani vallitsee, ne ymmärrän. En pidä rahasta arvona, mutta ymmärrän, että koska se on tärkein arvo sijoittajille, siitä seuraa kaikki muu. Jos ymmärtää miksi niin toimitaan kuin toimitaan, mikä siinä sitten ei natsaa? Joku. Miksi minun sukupolveni on näin väsyneenäkin valmis venymään sinne, minne oikeastaan ei näyttäisi olevan järkeä venyä, koska se syö omaa elämää. Sitä elämää, jota on yhä vähemmän jäljellä. Koska me kaikki, jotka venymme kuin purukumi, koemme, että meillä ei ole vaihtoehtoja. Nimittäin mihin työllistyisimme. Kaikki kysyvät mitä haluaisit tehdä. Ja kun lukee lehdistä, että ihmiset ovat yhtä väsyneitä ja uupuneita ihan joka ammatissa, riippuatta siitä juoksevatko he minun tavoin rahan perässä vai ovatko kutsumusammatissa, jossa on liian vähän aikaa, koska raha puhuu kaikkialla. Raha tosiaan puhuu kaikkialla. Säätelee ja vaikeuttaa. Miksi minä ylipäänsä olen uupunut vaikka minulla on rahaa ostaa ruokaa ja jopa uusia vaatteita jos sattuisin niitä tarvitsemaan. Onko jopa itsekästä olla uupunut, koska ei pysty täyttämään itseensä kohdistuvia odotuksia. Sitäpaitsi olen mittareissa mitattuna selvinnyt tästä vuosipuolikkaasta maaliin. Minun kuuluisi juhlia eikä itkeä. Mutta minä en ajattele sitä,vaan sitä, että minun pitää selvitä seuraavistakin ja taas seuraavista ja minua ei motivoi se enää. Olisi parempi jäädä lomalle ja selvittää päätä. Lähden ainakin banaanille.

Tällä kertaa vaatimuksia alkoi kasaantua, kun toimintojen johto vaihtui. Tuli uudet kannustajat, joiden kannustyyli aiheutti minulle pelkkää painetta, sen sijaan, että olisi luonut sitä mitä he odottivat eli innokasta ponnistelua yhä ylemmäs. En tiedä olenko liian vanha. Vai olenko väärä henkilö. Vai onko markkina liian vaikea vs se missä aloitin. Olenko ollut liian kauan näissä hommissa? Tuntuu, että pyörä pyörii ja se keksitään aina uudelleen. Kyllästymistä? Mutta ainakin olen liian läpinäkyvä, rehellinen ja ah, todellakin väsynyt.

Päätin mennä verikokeisiin. Katsotaan konkreettisesti, onko terveydessä kaikki kunnossa. Päätin myös, että voin minä yhä lähteä etsimään uutta työtä, mutta en enää samanlaista. Tosin en oikein usko, että kun päädyn ulos, sitä helposti löydän, koska olen vanha, ikääntynyt työntekijä. En silti kadu näitä vuosia, jotka olen tälle yritykselle antanut, olen saanut todella paljon kokemusta, mammonaa ja ikimuistoisia hetkiä. Lopulta kai oli ilmiselvää, että jos lukee näitä blogin purkauksia, mitä minulla täällä on ylhäällä, oli vain ajan kysymys, milloin tipahdan veneestä. Hieno retki, loistavaa sinnittelyä. 

Tämä on hyvä viikko suunnitella tulevaisuutta. Olen tavoitteessa. Pomo on reissussa ja elämä jatkuu jossain muodossa aina niin kauan kunnes kuolen. Kaiken muun saan mukaani, paitsi tätä aamutoimiston tuoksua, näitä asjantasalla olevia välineitä ja hyvää palkkaa. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on jo laimentunut viimeisten vuosien aikana huomattavasti. Nyt on aika kerätä voimat, ne loput, joita löydän ja hypätä tuntemattomaan. Siltä minusta ainakin tuntuu.