Minulla on haasteita selvitä tässä poikkeustilanteessa. Päässäni säntäilee todella paljon asioita huolesta harmiin ja stressaannun. En ole parhaimmillani. Eilen esimerkiksi neljännesvuosikatsauksessa, joka oli samalla ensiesittäytyminen uudelle pomolle, koin oman suoriutumiseni aivan pohjanoteeraukseksi. Minulla on palaset hukassa, tunnustan sen ja tilanne tämän vuosineljänneksen suhteen on aivan paska. Minua hävetti ja harmitti. En saanut oikeita sanoja suustani, en pystynyt olemaan valoisa ja tarmokas, luova ja kekseliäs, yhtään mitään siitä, mitä uudelle pomolle täytyy olla lunastaakseen paikan auringossa. Olin kaikista kehnoin. Koko tiimistä. Yäk.

Meni monta tuntia, että vain mietin mitä tämän ikäinen nainen voi oikeasti tehdä loppuelämällään, kun ei enää pärjää muiden joukossa. Olin tosi loppu. Itketti. Aina kun minua rupeaa itkettämään, tiedän olevani äärirajoilla. Makasin sängyssä ja harmittelin. Yritin komentaa itseäni: Vain tämä päivä ja huominen, odota vielä hetki ja olet lomalla. Älä tee yhtään mitään nyt. Älä koe stressiä, älä pohdi irtisanoutumista tällaisessa tilanteessa. Maailma on sama kaikilla. Me vain toimimme erilaisissa poikkeustiloissa erilailla. Joku peittelee, joku esittää ja joku on inhorealisti. 

Tämä aika opettaa minulle taas mielenkiintoisia asioista itsestäni. Olen varmasti aina ollut sama ja kenties jopa yhtä helposti stressaantuva. Mutta aiemmin kaikki on peittynyt runsaan haastekirjon alle. On ollut ruuhkavuosia, paskapomoa, erotilannetta ja paljon itsestä lähteviä haasteita. Ei stressiäkään ehdi potea kun on selviydyttävä monesta, sitä vaan suorittaa asioita eteenpäin ja joku päivä paistaa taas aurinko. Nyt ei ole muuta hälinää. Kaikki on hiljentynyt. Haasteena on vain yksi ainoa koronakriisi. Minä, minulla kyllä olisi aikaa, hyvä ja kannustava mies, hyvä tuote, puitteet kunnossa, olen terve, talous on ollut hyvällä tolalla, lapset pärjäävät, äiti on jo kuollut, mutta minä en vaan pärjää uudessa tilanteessa. Juuri minun asiakkaani päättivät pistää asiat holdiin ja kalenterini huutaa tyhjänä. Tällä vuosineljänneksellä anelen nöyränä ennakkoon YT-neuvotteluissa, että lomauttakaa minut. Kun muut nostavat rintaansa ja sanovat olevansa organisaatiolle korvaamattomia ja heidän asiakkaat ovat aktiivisia. Mitä ihmettä.

So what. Tämä on tämä vuosineljännes. Minä väistyn vetämään henkeä.

Niin, se stressaava tekijä on tietenkin se, että olisinko voinut aktivoida paremmin myyntiäni. Nähdä uhan jo aiemmin. Ja johtuuko se siitä, että olen paska puhuja. Myynnissä pitäisi olla parempi. Karismaattinen. Ja mitäpä jos olen poissa liikaa, meneekö tänä aikana mahdollisesti tulevat mahdollisuudet sivu suun muille. Onko minulle joskus syksyllä enää lainkaan sijaa majatalossa? Niinpä?

Mutta toisaalta, jos lähtisin yksinkertaisesti siitä, että tavoite on olla syksyllä yhä elossa. Ei muuta. Jos tilanne palaa hyväksi, kyllähän minä sitten selviän. Jos tilanne ei palaudu kannattavaksi kannaltani, mietitään sitten sitä, mitä loppuelämällä voi ja ennenkaikkea saakaan tehdä.