Terveisiä täältä etätyöasemalta, kahvipaussilta. Kun en tänäänkään ole juttelemassa kollegoiden kanssa kahvipöydässä, ajattelin vuodattaa mietteitäni. Yksi meiltä jo lähtenyt kollega nimittäin hehkutti Linkedinissä nykyisen työnantajansa pienen yrityksen mukavaa henkeä ja omaa nykyistä työnkuvaa, joka sallii asioiden tekemisen kun avoimia sellaisia huomaa. Tiedän, että hänellä oli mielessä yhä paisuvan kasvuyrityksemme organisaation väliportaat, yhä uudet ja uudet pikkupomokerrokset ja se, kuka nyt lopulta on vastuussa mistäkin, jotta me työmuurahaiset saisimme sitä asiakasta hoidettua niinkuin on visioitu ja tarkoitus.

Tiedän, sillä tämä turhauttaa minuakin välilllä, jos asiat ovat solmussa ja vastuunkantajaa tai luvan antajaa on vaikea hahmottaa. Mutta lukuisia ovat  myös ne hetket, kun tarvitsen jotain ja kas, meillä onkin henkilö, jonka vastuualueeseen asia nykyään kuuluu ja hänellä motivaatio kohdallaan hoidella vastuualuettaan. Silloin aina mietin, että ennen minun olisi pitänyt tämäkin hoidella itse tai jäädä odottamaan, että joku taitavampi tekee joskus kun ehtii. Lukuisia kertoja olenkin leikkaa, liimaa ja askartele -metodilla tuottanut kotikutoista aineistoa asiakastapaamisia varten. Kädet savessa ja jopa sen savimaan alla niin sanoakseni. Mutta vaikka nyt jollain tavoin hävettää, kun katsoo noita esityksiä, niin samalla tiedän, että ne oli pakko tehdä, jos halusi asiakkaalle vääntää rautalangasta jotain jätettävää aineistoa. Ja ennenkaikkea, minähän ole pärjännyt ihan kohtuullisesti näiden tuotosteni kanssa. Ehkä jokainen itse väännetty esitys on myös lisännyt omaa ymmärrystäni ratkaisusta asiakkaan pulmaan. Kannettu vesi kun ei kaivossa pysy. Mutta silti. Kiitos kun joku visuaalisesti parempi silmäinen niitä tuottaa. Vaikken nyt juuri hahmotaaan kuka ja missä.

Toinen aisa on sosiaalisuus ja sen rajat. Osittain siksi istun myös tänään täällä kotitoimistolla kahvia höppimässä. Sosiaalinen kapasitettini on taas käytetty asiakkaisiin, joten kollegoille sitä ei riitä. Koko kevät on ollut huimaa uusasiakashankintaa. Kun myös töissä porukka on sekä vaihtunut että niitä uusia titteleitä on reipas joukko, istuu uusia  tuntemattomia naamoja kahvilla meidän pitkässä pöydässämme kun sinne asti pääsen. Minä en jaksaisi tutustua koko ajan. Minä en kuitenkaan muista nimiä, enkä työtehtäviä ennenkuin olemme yhdessä jotain tehneet. Ja kaikki puhuu jääkiekosta. Minua väsyttää. Eikä kahvikaan auta. Silloin pn parempi himmailla ja tehdä töitä etäältä katsoen. Kai niitä parempiakin päiviä taas tulee.