Tämä on tapahtunut ennenkin. Kun uusi organisaatio lähtee purjehtimaan eteenpäin, tulee tunne, että laiva natisee liitoksissaan. Kuulen yhden kollegan jääneen hermolomalle. Näen toisen kollegan hakevan töitä kokonaan muualta, ja veikkaan myös pääsevän. Olemme keskustelleet työnhausta ennenkin. Häntä pidätteli meillä eniten oman aseman vakiinnuttamisen vaatima pitkä työ. Minusta se oli mielenkiintoista. Itse kokisin kuitenkin uuden mahdollisuuden arvokkaampana kuin oman aseman nykyisessä työpaikassani. Onko näin, että minulle asemani on jämähtänyt stabiili, enhän ole täällä meillä päässyt kokemaan muuta työtä ja hänelle, joka on kuitenkin päässyt tekemään organisaatiossamme useampiakin tehtäviä, se on jotain arvokkaampaa. Häneen on luotettu, hän kokee. Ja nyt, kun uraputki hänen osaltaan seisahtui, hän suuntaa katseensa muualle. Pikkasen tämä kääntää veistä syvällä haavassani. Miksi minä teen aina vaan samaa, vaikka olen hakenut myös muita töitä? No niin, nyt katse horisonttiin. Välillämme on myös 20 työvuotta, jotka olen eri tehtävissä ja eri organisaatioissa työskennellyt. Silloin kun minuun luotettiin, sain vaihtaa tehtäviä. En ole enää nuori, enkä nälkäinen. Olen vanhempi ja viisas. Yksi työ ei ole ollut sen parempi kuin toinen. Toki vaihtelua, mutta lopulta ei parempaa. Paras oivallukseni oli se, että omaa työtapaansa voi kehittää vielä paljon. Ja juuri silloin, kun tietynlainen kyllästymispiste on nenän edessä, täytyisi näin tehdäkin.Onhan tämä antoisaa.
Tämän haluaisin sanoa kaikille tässä natisevassa laivassa. Joku vaihtoi ja sai haluamansa paikan. Joku ei. Aina ei voi voittaa, ja joillekin voitto on jopa todella kaukainen ajatus. Onhan tämä kuitenkin antoisaa eikös. Älkää nyt kaikki pettyneet lähtekö tai sairastuko. Töitä kuitenkin riittäisi ja sekin on kuulkaa arvokas asia. Ai ei vai? Joo arvaan, että se minunkin Linked-in profiili näyttää jo aika huonolta ulkopuolisen silmin.