Tässä taisi olla parikin vuotta välissä kun viimeksi olen ajautunut riitoihin työpaikalla. Nyt se kuitenkin tapahtui "taas". Lähti lapasesta aivan yllättäen. En käsittänyt, että kollegani on niin uupunut, että kommenttini sai hänet täysin pois radaltaan. Enkä sitä, että itse olen niin uupunut, että minun on pakko antaa kommentteja täysin epäsopivassa paikassa. Pyysin anteeksi, mutta se ei taaskaan tullut sydämestä. Taisin tehdä vain niin, koska tajusin rikkoneeni jotain ja siitä olin pahoillani. Sen sijaan asiasta en muuttanut mielipidettäni. Tänään olen entistä väsyneempi, sillä tämäkin asia luonnollisesti kuormittaa mieltäni aivan liikaa. Onneksi alkaa pääsiäisloma. Pian. Huomenissa.
Silloin kun tällaista tapahtuu, tekisi mieleni pakata laukku ja lähteä saastuttamasta tätä työyhteisöä. Mutta paskat, minä niin näen tähänastisen elämäni perusteella, että omaa itseään ei voi paeta. Jokainen typerä virhe, jonka erehtyy tekemään on vain hyväksyttävä osana elämää. Myös työelämää, jossa niin mielellään näyttäytyisi täysin virheettömänä ja mukavana tyyppinä. Ei se vain niin mene. Niin, koska en ole sellainen.
Aamulla en kuitenkaan jäänyt etätöihin nuolemaan haavojani vaan kokosin itseni ja lähdin työpaikalle töihin. Se tuntui ihan sopivalta rangastukselta. Muuten en kyllä aiokaan itseäni ruoskia. Rapatessa roiskuu.