Huomasin, että viime tammikuussa olin jo määritellyt miten valitaan etätyö vaiko konttori vaihtoehtojen väliltä. Aamulla siis tunnustellaan varovasti ollaanko sosiaalisesti kykeneviä. Pitäisikö minun tänään olla tosi huolissani, sillä olen tehnyt koko pitkän viikon vain etätyötä? Onko eristäytymiseni ja sosiaalinen rappeumani edennyt vuoden aikana pahalle tasolle? Miksi en ole ahdistuneempi tästä hiljaisuudesta, jossa kuuluu vain yläkerrassa pyörivän pesukoneen hiljainen loiske? Miksi en enää kaipaa avartavaa ja idearikasta työyhteisöä? Koska se jollain tavalla katosi, kun organisaatiomme kasvoi.
Kirjoitan tätä ruokatunnilla, eipä tässä ole mitään juttuseuraakaan niin juttelen itselleni.Totta on yhä, että kaikki, myös jokaikinen työkaveri on tavoitettavissa skypellä ja teamsilla, jos jotain TÄYTYY kysyä, spontaania jutteluahan se ei korvaa. Eikä tyhmiä saa kysyä, sillä lahes kaikkeen on viedoita, koulutusta ja ohjeita, joihin perehtyä itsekseen. Mutta somehan nyt on pullollaan luettavia ja kommentoitavia asioita, jos haluaa vuorovaikuttaa. En enää hetkeen ole uskonutkaan, että olisin mitenkään ytimessä, jokapuolella tapahtuu aivan liian paljon. Yritys, jolle työskentelen, kansainvälistyy. Minä roikun perässä, välillä tuntuu että todellakin uin veneen perässä hengästyneesti :) Katson työnkuvassa tiiminvetäjääni ja odotan, että tehtäväni määritellään ja annetaan sieltä. Kun ei ole mitään akuuttia, minulla on oikeus odottaa rauhassa, että saan tehtäväkseni jotain. Aikaisemmin etsin koko ajan itse itselleni tekemistä, jopa kylmäsoittelin (vihasin sitä) ja sovin tapaamisia. Mutta minä lupasin jossain vaihetta viime vuotta, että minä katson nyt rauhassa, toimiiko tämä pomoni määrittelemä työnkuva. Ja kyllä tästä on poikinut työtä. Välillä todella paljonkin. Liikevaihdon potentiaali on kasvanut. Toteuma junnaa..toistaiseksi. Pääasia on, että työni kohde on Pomon suuntaamaa ja silloin voin luottaa, että toimin strategian mukaisesti. En haali yritykselle sitä, mitä se ei halua. 
No vastapuolena siitä, että teen vain sen mitä halutaan, minä sitten istun täällä etätöissä. Oliko liian pasiivisesti sanottu, minä TEEN etätöitä. Kokouksetkin on etänä. Onneksi asiakkaat haluavat vielä tavata nenäkkäin, ainakin ne, joista suuremmalla potentiaalilla tulee niitä.
Mutta taas toisaalta poden tätä turhautumista ja haaveilen muusta, aktiivisemmasta tekemisestä ja sosiaalisemmista harrastuksista tai jopa sivutyöstä, josta saisin toteuttaa itseäni enemmän. Mukana olon tunnetta? Tunnetta, että olen tärkeä? Ei tästä mitään puutu. Tämä on vain tulevaisuuden työntekoa. Tänään jo. Olen satavarma, että joku milleniaali esittää kohta "uutena" asiana konttorissa työskentelyn edut. Jos minä ne esittäisi, se olisi muutosvastarintaa. Joten jään kuulolle.