Olen huomannut, että menneisyyden muutamat ilmiöt nousevat myös näiden tulevaisuuden ihmisten ilmiöiksi. Niinkuin, että nuoret täyttelevät ja hypistelevät konkreettista kalenteria vaikka puhelimessa on paljon toimivampii sähköinen kalenteri.Juu muistan, se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi silloin,m kun kukaan muu ei vielä lätkinyt kalenteriini tekemisiä.Mikä ajanhallinta, minä sain päättää siitä itse.Mutta sieltä ei valitettavasti kukaan muu näe, missä meen. Joten osaltani se on lopullisesti historiaa. Tekeminen, ajatukset, purnaaminen, ne on kaikki kirjoitettava muualle, jos sen haluaa tehdä konkreettisesti.
Lieneeko nostalgiaa se, että viime viikolla, vuoden ekassa asiakaskokemuksessa, jonka pidin yhteistyökumppanimme kanssa löysin itsestäni yllättäviä fiiliksiä. Minusta tuntui tärkeältä. Minulla oli selkeä rooli. Minä siis haluaisin yhä kuulua pieneen yritykseen. Pelatata yhdessä samaan pussiin ja tehdä asiakkaita tyytyväiseksi. Haluaisin pystyä vaikuttamaan omaan työhöni, sen sisältöön ja ennenkaikkea siihen, miten sitä teen.
Perjantaina pomo näytti listan tulossa olevia muutoksia, strategiapajoja, joihin osallistuvat vain isot pomot, järjestelmämuutoksia, jotka on suunniteltu ilman käyttäjiä ja palkkausmallin muutoksia, joista ei Erkkikään vielä tiedä, tai ehkä vain hän. Palaverin jälkeen mietin, miksi juuri tiimipalaverit ovat niin uuvuttavia. Miksi se energia, jonka asiakkailtaan saa syödään sisäisten asioiden pyörittelyssä niin tehokkasti pois.
Tänä aamuna alkaa uusi viikko. Olen menossa sekä sisäiseen palaveriin, että asiakkaalle. Asiakas on iso. Meidän organisaatio, joka heitä nyt pyröittää on kuin koneisto. Minun korvieni väli ratkaisee. Tämän päivän kysymys kuuluu :Miksi unelmaduunikokemus ei muka onnistu tällä isolla koneistolla? Minun on kertakaikkiaan kehityttävä osaksi koneistoa, jos haluan olla meillä työssä. Mutta sen on tapahduttava niin, että se tuntuu minusta hyvältä heittäytymiseltä.