Tämä vuosi alkaa tiivistyä, kun ihmiset lähettelevät joulutoivotuksia ja valkoinen maa on peittänyt lähes koko Suomen. Haikeana tuijotan taas rapsoja. Budjetista jään nyt reippaasti. Selityskin on, se tapahtuu ainakin siksi, että kolme vuoden suurinta ja lupaavinta caseani menivät päätöksenteossa tammi-helmikuulle. Hyvää on se, että tarjoukset on sisällä ja käytettävyysarviointi menossa. Yhden kanssa jo sopimusneuvottelut. Minä en nyt vain voinut vaikuttaa pääksenteon nopeuteen ja koska olen myyjä, tulen kärsimään tästä palkonnonjaossa. Minun palkintoni jaetaan kalenterivuoden menestyksesta suhteessa odotuksiin, jotka tulevat annettuna. Elämä on mahdoton mahdollisuus. Minua kuitenkin lohduttaa, että viime vuonna ylsin budjettiini ja sain siitä palkinnon. Tiedän, että se ylipäänsä minunkin kyvyilläni on mahdollista.
Vuosi oli oikeastaan juuri niin kiehtova kuin odotinkin. Suurin ongelmani oli ja on minä itse. Sellaiset ominaisuudet kuin huolellisuus, ennakointikyky, kärsivällisyys, kuunteleminen, niitä minun vaan täytyisi kehittää edelleen. Olen nopeasti etenevä, improvisointiin kykenevä ja kärsimätön, kun asiat venyy.Lisäksi minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää lukemaani ja kuulemaani oikein. Minusta tämä on lisääntynyt viimeisen vuoden aikana. Johtuuko se siitä, että ratkaisupaletissani on uusia, vaikeita elementtejä vai jostain alkavasta dementiasta?
Suurin onni kaikessa on kuitenkin tyytyväisyys vallitseviin olosuhteisiin. Aina tulee olemaan myrskyjä ja porinaa jostain, Mutta olen valovuoden päässä jo tilanteesta, jossa aloin tätä blogia kirjoittaa. Edelleenkin on olemassa suuri mahdollisuus, että en istu tässä veneessä enää puolen vuoden tai vuoden päästä. Ensi vuoden puolella alkavat myrskyt, se on varma. Vaan otetaan sekin kokemuksena. Elämä etenee. Tärkeintä on levollinen yöuni.