Eilen oli työnteon kannalta minusta vuoden paskin päivä. Jokainen lehti tulvi lööppejä menestyjistä. Siis hyvin tienaavista sellaisista. Raha sinänsä on kuitenkin aika kauhea mittari. Moni työ on huonosti palkattua. Menestyksekkäästi hoidettuna et siis niissä pääse kuitenkaan tienaamaan. En siis arvosta ketään menestyjänä pelkästään suurten tulojen takia. Arvostan vasta kun olen vakuuttunut muuten. Paljaaltaan yhtä huono mittari on joku seuraajien määrä, joka muistetaan aina mainita kun puhutaan vaikutusvallasta. Niinkuin nyt siitä, että joku ottaa valokuvia pyllynsä kaaresta ja postaa niitä parinkymmenen tuhannen seuraajan ihasteltavaksi Instagrammiin. Onko sellainen vaikutusvaltaa. Seuraavaksi voi olla että tämäkin pyllyn kaaren postaaja laittaa Metoo häshtägin Tvitteriin. Aijuu, mutta eihän tätä nyt ainakaan saa sanoa, koska syyllistää ei saa. Jos näitä ajattelee liikaa, alkaa uuvuttaa. Oma pieni palkka ja oma mitättömyys tässä maapallon ekosysteemissä. Kaikenlaiset kampanjat ja hyvä elämä. Ei jaksa ei.
Sen sijaan eilen aloin aktiivisesti siirtää katsettani hyväntekijöihin, toisten ihmisten auttajiin, lähimmäisiin. Asioihin, jossa voi antaa arvostusta, iloa ja hyvää mieltä. Ja vielä tätäkin ilman, että siitä lyödään rumpua, sitä lasketaan meriitiksi ansioluetteloon tai sillä ostetaan taivaspaikkaa. Nyt hiljennyn hetkeksi, keskityn vain hengitykseen ja siihen, että minun työni tulee hoidettua kunnolla. Otan etäisyyttä kaikenlaisiin medioihin ja niiden lööppeihin. Hyvä olo ja oman osan hyväksyminen. Oma elämä. Vain oman elämän eläminen ja omat tärkeät lähimmäiset. Kaikki muu on välillä niin turhaa.