Tämähän tiedetään. Energinen kollega energisoi, jollei sitten viimein ala ärsyttämään ja lopulta turhauttamaan. Negatiivinen kollega pelottaa, ahdistaa ja lopulta sitä ei halua missään tapauksessa kohdata. Kun saavut kahvipöytään haet muiden siinä istujien kasvoilta reaktiota ja palautetta. Pääsenkö mukaan, olenko tervetullut ja ymmärränkö jutun juonen. Kun vanhat kollegat alkavat ympäriltäsi irtisanoutua, olet ensin huolissasi. Mutta heitä katsomalla näet, että vaihtelu tekee just nyt heille hyvää vaikka jättääkin tänne aukon. Siiten eräänä päivänä kohtaat kahvipöydässä uuden, tilalle tulleen kollegan. Uudet ajatukset, uusi kokemus, into ja kas, alat ajatella, että tämähän piristää työyhteisöämme ja ehkä tuo hyvää kehitystä. Ja jossain taustalla alat miettiä, että loppujen lopuksi maailmassa mikään ei olisi todennäköisesti kehttynyt, jos aina olisimme jääneet paikalleen siihen mitä osaamme niin hyvin.
No nyt voi tietysti katsoa peiliin. Kuka minä oikein olen? Ensimmäisen oikean työpaikan kanssa ensin heilastelin(kesätyöt) ja lopulta tein töitä yhteensä 7 vuotta kahdessa eri positiossa, toisen kanssa sujahti myrskyisät  8 vuotta, kolme eri positiota, mutta nyt, nyt olen tehnyt tätä työtä jo hippusen vajaat 10 vuotta ja positioita on vain kaksi. Ja näiden kahden välillä ei juurikaan eroa, joten mitä annettavaa minulla oikeastaan tälle organisaatiolle on? Tarvitaanko tällaisia pitkän matkan juoksijoita joukkoon? No ehkä tässä organisaatiossa ja maailmassa, joka muuttuu kokoajan. Jos katson sitä työpaikkaa, johon joskus tulin töihin, onhan tämä aivan kuin eri yritys. Kasvutarina on ollut mittava. Ja minä yhä innostunut siitä mitä asiakkailleni voin antaa. Tosin no joo, en aivan yhtä paljon kuin joskus ennen.