Pääsin taas tällä viikolla lähes koskettamaan kahden ilmeisesti narsismiin taipuvaisen kollegani keskinäistä ottelua. Minusta mkään ei ole niin karmeaa työelämässä kuin se, kun kunniasta ja maineesta kilpaillaan unohtaen yhteinen tavoite. Lähes tulkoon mantran tavoin jotkut tässä yhteiskunnassa hokevat, että naiset eivät tulisi toimeen keskenään. Mutta jostain syystä minä taasen olen päässyt, sekä naisvaltaisella että miesvaltaisella alalla, tai ehkä paremminkin päätynyt usein mykistyneenä seuraamaan kunnon kukkotappelua. Ja yrittänyt löytää sellaisen tavan käsitellä tilanteita, joka ei vahingoita ajamieni asioiden etua, ei heitä liekkeihin lisää ruutia, mutta kuitenkin ratkaisisi tilanteen sen osan, johon tahtomattani olen osallistunut. Aika vaikeeta on ollut. Työelämän alussa poltin näissä tilanteissa näppini, koska olen määrätietoinen. Nyt osaan jo toivoakseni käsitellä ihmisiä paremmin. Ja tiedostaa sen, että siinä pelissä minä olen lopulta aivan joutava, jopa uhrattava nappula, jos jotain muuta itse kuvittelenkin.
Tällä viikolla olen myös huomannut, että työpaikallani on käynnistynyt keski-ikäisten miesten vaihtoviikot rahan perässä "parempiin töihin". Työelämä on siis lähtenyt rullaamaan nousukauden kiitoradalla. Ikävää on se, että parhaat lähtevät ensin ja näitä kollegoja tulee totisesti ikävä. Mutta kai muutos on pysyvä asia. Epävarmuuteen on vain totuttava. Yritän itse pysyä pinnalla. Iltapäivän kokous kertonee taas siitäkin paljon, voipi olla että tämä tiimi joutuu hajoamaan jollain aikataululla, koska minusta nyt taas näyttää siltä, että tulosta ei synny.
Jos minä pyörittelen sormiani keväällä, teenkö ennen joulua kauppaa? 
Eli jos meillä riidellään olemattomista asioista just kun pitäisi puhaltaa yhteen hiileen ja minusta tuntuu, että töitä on tällä esimiehen linjauksella ollut tällä viikolla ainakin liian vähän, niin saas nähsä. No tilanne on yhä minulle uusi, vuoden vanhana tiimiläisenä muuttuvassa maailmassa, olen varmasti syyskuussa viisaampi. No nyt on edelleen aikaa olla luova.