Huhtikuussa työrekeä kiskotaan ylämäkeä. Työnnän ja työnnän, jotta pääsisin sopiviin asemiin asiakkaideni keskuudessa ja saisin hyvät liu'ut kohti kaupantekoa.Työ on hyvin yksinäistä. Välillä tuntuu, että on vain minä ja asiakas tarpeineen. Kaikki muut työskentelevät omien osuuksiensa kimpussa. Aamulla loman jälkeen kahvihuoneessa on vain kaksi aivan tuntematonta miestä, jotka moikkaavat vaisusti. En jaksa ottaa selvää ketä he ovat, vilkaisen vain, että heillä on kulkuluvat kaulassa. Muutos on niin pysyvää, että olen siihen jollain tavoin väsynyt. En muista kuitenkaan huomenna keitä he olivat ja mtä tekevät.Uusia kasvoja tulee koko ajan. Ehkä tässä tutustutaan kahvia juodessa myöhemmin, jos he ovat aktiivisia ja liittyvät minun työhöni. Meillä on strategisesti määritelty kuuluisa tiimihenki, sitä vaan mietin miksi minä vanhana työntekijänä tunnen olevani yksin? Miten yksinäiseltä meillä tuntuisi aloittaa tänään? 
Luen säännöllisesti alati paisuvan organisaatiomme tiedotukset ja some-viestit. Ylin valta on vaihtunut ulkomaille ja tottakai se alkaa vaikuttaa. Olen suoraan sanoen vähän pihalla, mutta onneksi on tiiminvetäjä. Ehkä hän luotsaa meitä kohti oikeaa maalia. Tai siis tottakai luotsaa. Minä vedän ja olen vastuussa kuitenkin tästä omasta kuvitellusta työnkuvastani ja ennenkaikkea panoksestani sen eteen. Ei ole pakko ymmärtää kaikkea, kunhan ymmärtää kuunnella tarkasti ja sen jälkeen osaa tehdä oikeita asioita. Olisihan sekin kokemus tällä pk-sektori-painotteisella työurallani, olla jossain vaiheessa osa, toimiva osa, kansainvälistä suurta organisaatiota. Ei sellainen kivutta synny. Ja on kai se luonnollista, että kaipaan kovasti pientä organisaatiota, jossa on selkeät työnkuvat, oma arvo työntekijänä ja oikea mukaansa imaiseva ryhmähenki.
Mutta näillä mennään kunnes tämä tie on katsottu loppuun. Eläkeikään on jotain 16 vuotta. Siinä ajassa ehtii nähdä ja kokea vaikka mitä. Toivottavasti saan tehdä töitä kuitenkin kokoajan.