Hyvästelin eilen työkaverin. Jälleen kerran ei läksiäisiä ei tiedotteita lähdöstä. Työkaveri otti itse viikonloppuna yhteyttä ja kertoi, että toivoi tapaavansa vielä kerran. Tämä on työelämässä vuosien aikana totisesti muuttunut. Meuhkataan näyttävästi hyvästä me-hengestä somessa ja totuus on jotain aivan muuta. Arkeen eivät kuulu ne "luuserit", jotka poistuvat keskuudestamme. Mitäpä näistä poistumisista tiedottamaan, paitsi jälkikäteen, jossain lakonisesti mainiten. Katse tulevaisuuteen ja menestykseen, kiitos. Voi että jotenkin suututtaa. Mutta tavallaan ymmärrän, mitäpä näitä märehtimään kahvipöydässä. Meillä on tehtävää.

Ensimmäinen reaktioni työkaverin kutsuun oli kuitenkin se, että onnittelin itseäni jälleen kerran niistä liikkeistä, joita tein reipas vuosi sitten. Minä löysin uuden polun, jota koluta tässä kohtuullisen hyvässä työyhteisössä. Kyllähän minäkin harkitsin ja tulen varmasti jatkossakin harkitsemaan sitä, että milloin on oma aikani jäädä tästä veneestä. Mutta työ ei ole niin yksiselitteinen asia. Tämä sama minäminä (ja minun vatsalihakseni ja triathlon-menestykseni) x- ja nyt jopa sitäkin pelottavampi y-sukupolvi johtaa joka tapauksessa menestyviä yrityksiä. Maailma on niin pieni, koska some on niin kollektiivinen ja kehitys kaikessa niin nopeaa. Ei ole aikaa pysähtyä. Downshiftaus meni jo. Oota kun twiittaan tästä.

Sitäpaitsi kyllähän minä opin jo lapsena Pohjanmaalla, että kulissit on pidettävä vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Tänään aamulla töihin kävellessä tuuli tosi kylmästi. Otan haasteen vastaan ja avaan mieleni odottavalle pimeälle ja kylmälle 5 kuukaudelle. Asun maassa nimeltä Suomi. Osaan pukeutua, minulla on ollut varaa sekä uuteen talvitakkiin ettää uusiin talvikenkiin. Töissä läppärini oikutteli ja IT-tuki tilasi minulle uuden. Mitä minä vielä tässä runoilen, jospa maksaisin tästä etuoikeudesta nimeltä työpaikka, vaikka nyt sillä, että ryhdyn töihini.