Aamun pimeydessä, tietysti ilman heijastinta, lampsin taas töihin. Jalkoja kivistää. Mietin milloin oli se viimeinen päivä, jolloin kävely oli helppoa ja kivutonta ja pitäiskö tälle tehdä jotain. Keski-Suomen melkein pakkasaamusta, kyllä autojen katolla oli tosiaan kuuraa, on pitkä matka kolmen vuoden taakse Toscanan helteisiin. Siellä ne jalat tuli käveltyä säpäleiksi, eikä ne siitä ole toipuneet. Elämä etenee ja minä liikutan jalkojani verkkanevaan tahtiin. No, siskoni sanoin, tänään kuitenkin vielä kävellään, peukutan sille ja suustani purkautuu kuumaa höyryä aamuhämäriin.

Olen viime aikoina miettinyt myös sitä pätkiikö muistini vaiko oppimiskykyni. Tuijottelen tuttuja osioita, vai oliko ne ennen erinäköisiä, tietokoneella ja mietin mikseivät ne reagoi kuten odotan. Teknologia päivittyy, kuka päivittäisi minun aivoni samaa tahtia? MIten ihmeessä ajauduin tälle alalle, kun en ikinä jaksanut edes pelata tietokoneilla? Jos olisinkin kliksutellut niitä erilaisia pelejä ja oppinut intuition kautta etenemään, niin olisin nyt paljon valmiimpi tähän kehitykseen. Ihmettelin kerran ääneen työkaverini elämää, kun hän innoissaan uhrasi vapaapäivän jos toisenkin vastailmestyneen pelin pelaamiseen. Ilmeisesti et lue myöskään kirjoja, hän kuittasi viisaasti. Ymmärsin vaieta ja katsoa syvälle itseeni.

Päivän haaste on saada asiakasdemo raksuttamaan. paitsi omassa päässäni myös tietokoneella. Eilen en onnistunut. Tänään olen luovempi. Kaikki on taas muuttunut, mutta kyllä minä ehkä osaan, tai sitten en. Tänään asettaudun asiakkaan silmiin ja mietin mitä hänen edes tarvitsee nähdä. Tänään minä keksin jotain, jolla saan asiaa edistettyä. Ei se nyt ole mistään demosta kyllä kiinni. On taas jo torstai-aamu ja aika hupenee kiihtyvää vauhtia. Niinhän tämä elämä tekee.