Aurinko paistoi niin kauniisti kuin vain tällaisena syysaamuna voi. Ilman lämpötila kotimittarissa oli 5 astetta ja hengitys huurusi kivasti, yhtä kivasti järven kohdalla sumu mateli lähes maanpinnassa.

Kävelin töihin parin kilometrin päästä ja tunsin harteillani, paitsi työreppuni painon, myös vuosien aamujen fiilikset. Ne lukuisat syysaamut, jolloin olen tallustanut työpaikoilleni. Saatan yhä hämärästi aistia erilaiset tuoksut, tunteet ja sisälläni kihelmöivät odotukset.Koska yhä kävelen töihin vanhan opiskelupaikkani ohitse, pääsen aistimaan jopa opiskeluaikojeni syksyjen intoa ja toiveita. Lupauksia. Ihmisen keho ei unohda. Näin vanhana näen, että kokemukset määrittävät tekemistä. Omien vahvuuksien ja heikkouksien ohjaaminen on se varsinainen työ, jota teen.

Lehdestä saa nykyään lukea usein rohkeista oman elämänsä sankareista, jotka irtisanoutuvat, reissaavat maailmalla nähdäkseen mitä todella ovat ja sen jälkeen asettuvat mielenkiintoa ylläpitävään työhön, usein yrittäjinä. Vaikuttavia tarinoita. Minusta ei olisi siihen. Piste. Toivon silti olevani oman elämäni sankari. Haen vahvistusta haparoivalle tahtotilalleni työkavereista. Nautin arjesta ja perheestäni ja fiilistelen aamusella töihin matkallani. Haen tasapainoa. Kyllä tämä seikkailusta on käynyt, arvokkaita kokemuksia, myös noloja loppuun saakka ajattelemattomia alilyöntejä on kertynyt. Nöyrin mielin luen noista sankareista ja lahjakkaista ihmisistä. Varman päälle ei voi ottaa tai ei kehity. Allekirjoitan sen, että lahjakkuutta on monta lajia. Pohdin olisinko tässä iässä oikeutettu hakemaan vain sitä, mikä on "kivaa työtä" ja nauttimaan siitä oikein urakalla. Sehän kuulostaa oikeastaan aika hyvältä idealta. Jos kokeilisin toteuttaa sitä, kunnes esimies huomaa ja laittaa minut ruotuun. Kesänaisena hoen: Mie saan tavata uusia kohteita, mie saan nauraa, mie saan innostua, mie saan innostaa, mie saan puskea päälle edistääkseni asioita, mie saan unohtaa kaiken muun paitsi kaupanteon. Siis kunnes pomo sanoo toisin.