Minä olen aina ollut syksyihminen. Maaseudulla olin kesäisin aina heinänuhassa ja sen aikaiset allergialääkkeet väsytti, äiti oli opettajana koko kesän lomalla ja perusluonteeltaan hirveä orjapiiskuri. Tämä tarkoitti töitä, kotitöitä ja pikkusisarusten hoitoa. Äitiä suorastaan ahdisti, jos löhöili auringossa tai vetelehti lukien kirjaa varjossa. Ahkeruus on ilomme ja omakotitalon ja 6 henkisen perheen hoidossa riittää puuhaan kaikille, etenkin esikoiselle. Siivosin, kitkin kasvimaata ja poimin noiden vuosien aikana marjoja ja muuta syksyn satoa koko elämäni edestä. Kun koulut alkoivat pääsin irti näistä minulle määrätyistä hommista. Työt vaihtui koulunkäynniksi ja kaverien kanssahan se oli mukavaa. Kotityöt määriteltiin tietyiksi, haet aamupostin (200 m päästä klo 6), hoidat pikkusisaruksia tiistaisin, siivoat lauantaisin jne. Kaikki muu aika oli minun ja täyttyi kuin itsestään kivoista harrastuksista, kun kerhot alkoivat. Ja minulle niitä riitti, sillä keskiskertaisuuksissani halusin kokeilla kaikkea, viihdyin yleiskerhoissa, kuten 4h-kerho, tyttökerho tai jumppakerho. Kävin vuosia toivorikkaana pianotunneilla, mutta ei se sävelkorva oikein löytynyt. Lapsikuorossa sain kuitenkin laulaa, koska maaseudulla ei ollut pääsykokeita vaan kaikki innokkaat pienet laulat hyväksyttiin sinne. Näytelmäkerhossa oli mukavaa, ja eihän se nyt haitannut jos jossain pienemmässä roolissa oli joku kaltaiseni jännittävä jäykkis.Urheilua yrittelin, mutta olin aivan toivottoman hidas ja voimaton, ei minulle ollut osaa missään joukkueessa.

On taas syksy. Uudet tehtävät odottavat innokkaita osaajia. MInulla on vanha tehtävä, mutta uusi kohderyhmä. No piristää sekin ja toivon saavani mielenkiintoisia asiakkaita, joiden kanssa on mukava työstää asioita eteenpäin. Ehkä tänä syksynä näin tapahtuu, tottakai tapahtuu, mitä tässä jahkaan. Vähän tämä työelämä on jollain tavalla kuitenkin kuin nuoruuden kesä. Esimies pomottaa ja toivoo, etten vetelehdi mietteissäni työpaikalla ja lue netistä lehtiä. Sparraa minua yrittämään kovemmin, älykkäämminen ja laajakatseisemmin tehtävässäni. Uuden oppiminen on ilomme. Mukavuusrajan ylittäminen on kirjoittamaton sääntö, markkinoilla olisi niin paljon annettavaa, jos vaan kehittyisimme. Enkö ole etuoikeutetussa asemassa, kun saan haastaa itseäni ja ponnistella mukavuusrajan ylityksiä. Ehkä. Välillä jaksaa ja välillä ei. Yhden asian teen nyt kuitenkin eri tavalla. Suurin osa työkavereistani näyttää haluavan haastaa itseään myös vapaa-ajalla. Meilllä on töissä Iron maneja ja womaneita, maratoonareita, hiihtäjiä, kamppailulajien harrastajia, muita himourheilijoita ja loistavia esiintyjiä. Facebook-postaukset ja varmasti kaikki muukin suosittu some jakaa jatkuvaa tajunnanvirtaa siitä, että upeista ja ahkerista tyypeistä on kyse. Ei ihme, että menestyvät myös töissä. Ihminen on brändi. En aio ahdistua siitä. Niin meinaan siitä, että minä olen niin keskinkertainen. En masennu. Minulla on oikeus ja tahto antaa itselleni vapaa-ajalla aikaa löytää onni, rauha ja oma keskinkertainen tasapainoni minulle tärkeistä asioista. Rakkaani ihosta aamuisin, kiireettömyydestä, aikatauluttomuudesta, siitä kutittavasta tunteesta, että teen tänään minua huvittavia asioita, kukaan ei odota, minä haluan avata ulko-oven ja siirtyä ulos niin vihreään, niin siniseen ja hyvältä tuoksuvaan maailmaan. Hyvä olo. Ei mitään kerrottavaa kenellekään.