Olen tietyllä tavalla tottunut siihen, että olen välillä ärsyttävän huolimaton. Jo koulussa aikoinaan huomasin, että älä odota täysiä pisteitä esim. matikan kokeesta vaikka kaiken muka osasitkin. Onnistut huolimattomuusvirheillä, jopa tarkistamisesta huolimatta, saamaan kuitenkin todennäköisesti virhepisteitä. Aika paska juttu. Mutta tämä sama ikävä kaava on toistunut läpi elämäni. Tasaiseen tahtiin tuntuu löytyvän pikkasen viilattavaa, käsittämättömiä ajatusvirheitä tai jotain muuta jälkeen päin tarkasteltuna omituista. Olen liikkeissäni nopea, en jotenkin osaa paneutua asioihin tarpeellisella tarkkuudella. Käytännössä saan aikaiseksi paljon, mutta osa siitä on valitettavasti sutta ja sekundaa. Pahoittelen asiaa.

Niinpä ei ole mikään ihme, että tämäkin vuosi alkaa viime vuoden asioiden korjaamisella. Ensin iski paniikki ja tuijotin tekemisiäni. MItä ihmettä tässä on ajateltu, ehkä glögin lämmittämistä ja kinkun paistamista? Tarkistuslaskelmien jälkeen täytyi pohtia aina yhtä vastenmieliset korjaustapahtumat ja keskustelut. En jaksais vanhaa naista soimatakaan. Joitain asioita ei itsessään näköjään voi korjata eikä toiveistaan huolimatta osaa parantaa. Siis ei muuta kuin töihin. Alistun tekemään siis jotkut asiat elämässäni useampaan kertaan. Ensin huolimattomasti.Ajattelematta asioita loppuun saakka. Sen jälkeen korjaten.

Ehkä minullakin onkin keskittymishäiriö? Enhän pysty kuuntelemaan musiikkia tai puhetta ja lukemaan yhtäaikaa. Aivoni eivät osaa multitaskata lähes ollenkaan. Nykyään sanon sen kanssaihmisille aina. Jos näytän hajamieliseltä, olen sitä, en todennäköisesti kuullut tai ainakaan käsitellyt sitä mitä sanoit. Niinsanoakseni: kun vintillä ei pala valot, ketään ei tosiaan ole kotona.