Taas yksi epätäydellinen viikko takana. Terveyskin petti ja jouduin antibioottikuurille. Jo toinen kuuri kuukauden sisään. Kyllä nyt tapetaan kaikki kaveritkin suolistosta. Väsyttää ajatellakin. Niinpä en tänä aamuna kyllä marise mitään noista viikon epätyydyttävistä hetkistä vaan yritän miettiä, mitkä olivat ne parhaat hetket, jotka sain kokea:

- liikkeelle lähdön hetkillä paistoi usein aurinko. Ilma oli raikas, syksyn tuoksuinen ja tunsin olevani täynnä virtaa. Minä siis pystyn aloittamaan tarmoa täynnä. Aurinkokin tietysti lataa paristoja. Iltalenkilläkin muistan nauttineeni säätilan suomasta kauneudesta. Luonnon kauneus ja elinvoima on mykistävää, syksylläkin. Kevät on silti suosikkini. Kuollut ja kuihtunut voi herätä, kun sitä kutsutaan. Ja äkkiä maailma onkin kukassa.

-oma mieheni tarjoaa syliä joka päivä. Halaa niin, että tuntuu. Kannustaa yrittämään uudelleen. Tiedän yhä selvästi, että hän on perusonnellisuuteni akku. Kiitos että koskaan tutustuimme ja sain tuntea noin hienon ihmisen. Kaikki on usein pienestä kiinni. Kohtalon palasten täytyy osua toisiinsa, että syntyy onnea ja iloa.

-viikko oli täynnä asiakaskäyntejä, joten pukeuduin hyvin. Ja tunsin olevani nätti. Siis nätti. Tästä voisi sanoa ihan mitä vaan, sillä ennenkaikkea minun pitäisi olla asiantuntija. Mutta ehkä omalle itselleni on hyvin tärkeää, että tässä iässä on nätti.

Hirveän vaikeaa kirjoittaa pelkästään positiivisesti. Jotenkin väkisin tekee mieli lisätä aina vielä yksi lause, sellainen joka asettaisi positiivisen lähestymiskulman hieman arveluttavaan valoon. Sarkasmi. Tapani käsitellä elämää. Positiivisuus on toki mahtavaa, mutta pliisua, eikös vaan. Kyllä elämän haasteiden vastaanottaminen ja voittaminen on elämänmakuista puuhaa. Mutta siis tänään näin.