Virheiden tekemisen pelko estää minua nyt hengittämästä tarpeeksi syvään. Jostakin käsittämättömästä syystä olen poterointunut sen sijaan että olisin avoin muutokselle. Puolustan oikeuttani työtehtävään ja suoritukseni oikeutusta. Joku muu voi nähdä tilanteen laajemmin ja paljon sitäkin enemmän. Minusta se tuntuu suorastaan kuvottavan pelottavalta vaihtoehdolta. Virhettä ei ole tehty, minä olen syytön. Tunnen kuinka joudun kahlaamaan, vaikka muut istuvat veneessä. Pingotan ja väsyn. Vedän tästä johtopäätöksen, että kyllä vain, olen jälleen tilanteessa, jossa en luota esimiehiini siis johtoon. Miten ihmeessä näin pääsi käymään? Miten työn tekemisestä ja yhteisestä hyvästä tulikaan minulle henkilökohtainen missio?

Johtuuko tämänkaltainen kehitys työhistoriassani siitä, että kokemuksen myötä alan aina turhautua niihin asioihin joiden kanssa pitäisi tulla toimeen, koska niitä ei voi muuttaa? Aluksi kykenen siihen, mutta koska kaikki kehittyy, on jossain piste, jossa kaikki kehitys ei olekaan positiivista ja kokemus kääntyy itseään vastaan. Turhautuneena ärsyynnyn ja koen vaikeaksi puhua epäkohdista rakentavasti.  Positiivisesta spontaanista kannustuksesta, jota osaan myös antaa tuleekin suoraa palautetta, jota yritän pidätellä kunnes en enää pysty. Minua kiukuttaa, se näkyy eleissäni ja kuuluu sanavalinnoissani. Tämä on paras vastaus, johon itse kykenen. Olisipa jollain, esimiehellä tai työpsykologilla, aikaa sparrata minua ja pohtia millä olotilaa helpotettaisiin. Käyhän tämä vuodatus terapiasta, mutta alan olla tosi kierroksilla.

Hengitä nyt herran jestas koko ajan. Laske kahteenkymmeneen. Älä korota ääntä. Puhu vain asiasta. Luota esimiehiisi. Minä olen meillä vain töissä, vain töissä, vain töissä. En omista asiakkaitani, en työtehtävääni ja jos oikein ajatellaan, niin kyllä vaan, minä pidän työnantajastani ja olen iloinen monesta asiasta. Olen vain kriisissä ja siksi makaan täällä poterossa yksin.