Onpa ollut erikoinen viikko. Tänään heräsin eilisen kapakkakierroksen jälkeen kamalaan punaviinikrapulaan ja pohdin, etteikö sitä vieläkään ole oppinut. Pahoinvoivana kaikki viikon keskustelut näyttivät yhtäkkiä typeriltä. Ja kuitenkin ne ovat helpottaneet olotilaani huomattavasti. Kun asian sanoo ääneen, se tulee eri tavalla todelliseksi, myös kaikille muille. Saa nähdä seuraako siitä myös se, että jotain tapahtuu oikeasti. Että minä uskaltaisin tehdä liikkeen oikeasti ja se vielä onnistuisi.

Joskus harmittaa se, että on vaikea pysyä rauhallisena. Olen impulsiivinen iloitsemaan ja valitettavasti myös raivostumaan. Joskus tuntuu, että menetän kasvoni, kun en vaikene. Minulta taitaa kulua aika paljon energiaa itseni hillitsemiseen. Mitä jos se ei kannata? Ehkä minun kuuluu räiskyä yhä edelleen tässä kypsässä iässäkin. Vaikka toisaalta minua säälittää ihmiset, jotka rähjäävät toisille. Kateus ja itsekkyys haisevat. Annan mieluumin pois niin tuntuu paremmalta. Mutta sen verran täytyy olla itsekäs, että käsittelee nämä asiat, jotka painavat mieltä.