Tässä elämässä olen oppinut itsestäni jo paljon. Kun töissä alkaa itkettämään on sen uran loppu yleensä tulossa. Kaksi kertaa olen itkenyt harmista ja löytänyt uuden työpaikan, koska olen lähtenyt etsimään sitä aktiivisesti. Ensin täytyy siis haluta pois. Kaksi kertaa olen itkenyt ihmisuhdekiemuroita ja silti pysynyt työpaikassani. Ensimmäisellä kerralla itkua seurasi päättäväisyys ja kylmä raivo tehdä työt. Kohtelin kaikkia hyvin tunteettomasti eli kai se sitten on ammattimaista, sain nimittäin lopulta ylennyksen ja esimieheni kehui, että hyvin hoidettu (selkään puukotushan se oli). Toisella kerralla tilanne eteni toisin. Toimarin toimesta ihmisiä poistui pelipöydältä hyvästejä sanomatta. Hain muutamaa paikkaa, siis yritin poistua, mutta tahtotila kai uupui tai sitten stressi näkyi naamasta. Tilanne paheni, suutuin ja viimein minäkin sain potkut. Eikä siinä mitään, edessä avautui uusi ovi. Minä selvisin.

Tänään itketti ensimmäistä kertaa tässä työpaikassa. Alamäkeä on jo jatkunut hetken. Tiedän, että olen stressaantunut ja maassa. Itkin jo perjantaina kotona, helpotti hetkeksi. Mutta ei näitä työtyytymättömyyden solmuja avata hetkessä. Tänäänhän sitten piti avautua pomolle ja hetihän ne kyyneleet virtasi. Hirveä stressi taustalla ja minä en pysty pitämään laatikkoa kiinni. Pandoran lippailla on tapana olla hallitsemattomia jos niitä raottaa.

Tilanne on järjetön, minulla on työ ja Suomi puolestaan on täynnä työttömiä työnhakijoita. Ja sanotaan, että tässä iässä työpaikan löytäminen on vielä erityisesti työlästä. Minun täytyy olla järjiltäni, kun en osaa suhteuttaa ja käsitellä asioita. Miksi minä vaahtoan ja etsin omaani. Nyt kyllä alkaa jopa pelottaa.