Päivästä saa todella paljon tehoja irti, kun ensin aamulla ärsyyntyy työkavereiden monta kymmentä minuuttia kestävästä super-äänekkäästä naurunpyrskähdyksiä täynnä olevasta aamukahvitauosta. Seitsemäntoista minuutin ajan mietin voisiko oikeasti mennä ulos ovesta ja kysyä noilta kultakurkuilta KAUANKO he vielä aikovat jatkaa räkätystään ja kahvituntiaan. Minulla oli itselläni agendalla asiakassoitot. Kahvini olin tietysti jo juonut. No en tietystikään mennyt. Vaan ajattelin sitten, että kuules työyhteisön hapannaama, alas nyt vaan soitella. Ja niin se sitten päivä hurahtikin ohitse. Kiitollinenhan minun pitäisi olla. Tuo iloinen joukko pitää minut jossain määrin pelossa ja herran nuhteessa ja antaa esimerkillään selkeän viestin siitä, mikä omasta elämästäni on vuosien varrella kadonnut. Miksi minä käyn töissä vain tehdäkseni töitä?

Minua ärsyttää se, että tuo joukko pitää minut kokoajan "lähtökuopissa". Kaipaan niin toisenlaista työyhteisöä ja toisenlaista ryhmähenkeä ja samassa veneessä soutamisen fiilistä. Tämä ei ole se työyhteisö, jota eläkkeellä muistelen. Mutta eipä se mitään. Päivän työt tuli tehtyä ja on aika siirtyä kirjoittamaan muistioita. Tämä blogiteksti tuli kirjoitettua omalla kahvitunnilla. En saanut aikaiseksi mennä muiden seuraan äsken, mutta ruokatunnilla sentään olin seurallinen. Se tuli ihan luonnostaan. Toivoa ei ole heitetty.