Arki saavuttaa minut. Jos kesäloman alku on vuoden paras päivä, mikä tämä on? Kyllä minä tiedän ja haluan kertoakin sen. Päivä, jolloin kiitän Luojaani siitä, että minulla on työpaikka johon ryhtivapaalta lomaltani palata. Peilistä minua tervehtii klo 8 aikaan hommsantuun sijaan "Täti Sininen", joka on oikeastaan aika sirkeä näky. Ajatuksissani sen sijaan on kaaos. Tunnen hentoa intoa, mutta pelkään työkavereitani hiukan. Nuo menestyjät, huomaan olevani hieman negatiivisempi kuin oli tarkoitus, kun kuuntelen iloittelua ja lomatarinoita. Miksi näin jos sisälläni kuitenkin elää kiitollisuus siitä, että saan liihotella samaan tilaan? Arvaan, että tunteen nimi on luopumisen tuiska. En kykene samaan hersyvään kommunikointiin ja vitsailuun tekemisistä, minulla ei ole yhtähyviä heittoja eikä kyllä tapahtumiakaan, minä olen niin outo tässä ympäristössä. Yritän ottaa oman paikkani. Se on jossain takavasemmalla. En ole tyytyväinen itseeni. Mihin katosi tietynlainen ilo? Vai katosiko se mihinkään, onko vain niin, että minusta tuli ikäänkuin tässä työyhteisössä näkymätön nainen ja minä en kestä sitä? Miksi meillä on niin vähän yhteistä, vaikka jaamme saman työpaikan ja tehtävän? Olenko itse ollut 20 vuotta sitten yhtä ärsyttävä työurani alussa? Miten kommunikoin silloin itse 20 vuotta vanhempien työkavereiden kanssa, vai näinkö heitä lainkaan? Kyllä minä näin, kyllä kyllä, se vaan oli niin paljon pienempi ja kotoisampi yhteisö. Vaan menestyjien mukana yrityksillä on taipumus kasvaa ja kukoistaa. Minä olen päässyt kyytiin, jota minun kuuluisi arvostaa.

Ensimmäisen työpäivän iltayö jysäyttää minäkuvan stressin ja en saa unta. Paimennan sekavia ajatuksiani ja rimakauhuani kohti karsinaa. Arvaan, että koko tämä ryhtivapaa vuoteni on typerää kapinaa juurikin menestyjien syvää omakehua, vertailua ja mittarointia vastaan. Koko menestymisen seseptiä vastaan. Lapsellista. Samanikäiset työkaverini ostavat tyynesti älyrannekkeen ja treenaavat triathlonia varten. Tekevät työnsä ja ovat iloisia omien tavoitteidensa saavuttamisesta, minä vaan olen tällainen, riisun tavoitteet ja alan pelätä olevani huonoista huonoin. Minä vapisen sisäisesti, kitisen liitoksissani ja haluan kai kadota maanrakoon. Koulussa olin liikunnan yksilölajeissa epämenestyjä, mutta joukkuepelit sentään olivat minustakin muistaakseni mukavia. Minne katosi joukkuepelitaitoni?  Nyt jos koskaan tarvittaisiin ryhtiliikettä oman itseni sisälle. On sentään syyslukukauden alun ekoja työpäiviä. Edessä on lujasti haasteita ja kohtaamisia, joissa ei saa "puristaa mailaa" vaan "mennä mukavuusrajoille". Ääh, jos syyslukukauden eka työpäivä on mukavuusrajoilla olemista olen tuomittu. Tuolla on jonossa hyviä tyyppejä, jotka palavat innosta saada työpaikkani...hetkinen, ei muuten ole. Meillä on käynyt kääntymässä tyyppi jos toinenkin. Olen yksi kohtalon valituista, koska juuri minä, muutama vuosi sitten, lunastin paikkani tähän kyytiin. Olen aloituksen mestariainesta. Pienen piirin kuningatar. Ja nyt, kun olosuhteet ovat toiset, siis paremmat, ovat menestyjät  toivotusti saapuneet saattamaan hommaa lentoon. Onko siis ihme jos he ovat niiiiin paljon valovoimaisempia kuin minä. Ahaa, tarinan sankarit ovat vaihtuneet. Sitä minä suren, kun näen tilanteen karuuden. Olisin halunnut kasvaa suurempiin mittakaavoihin. Rimakauhua. Pettymystä. Joo, katse tiukasti ryhtiliikkettömän elämän taivaanrantaan.Pidän henkistä lomaa vaihtamalla työpaikan pöytäseuraa kollegoista tuotantoon. Näin isosta organisaatiosta löytyy aina joku muukin näkymätön puurtaja jolla ei ole tarvetta revitella kokoajan. Meillä asiakasrajapinta omaa ison egon ja ehtymättömän kilpailuvietin. Ai vitsi tämän oivaltaminen tekee hyvää. Ensi yönä nukun takuulla mainiosti, koska olen käynyt tämän prosessin lävitse. Vaikka kyyti on yhä nopeampaa, minusta alkaa tuntua, että voin tehdä töitä yhä itseni näköisesti. Niin se on, rimakauhua ja rakkautta. Jos jotain rukoilen itselleni lisää, se on huumorintaju.